Jumala voidaan tuntea

Nouse, loista kirkkaana!

2012-01-14T12:25:00.001+02:00

Nouse, loista kirkkaana, (laita tähän sen maan tai kaupungin nimi, jonka puolesta rukoilet!)
Sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi.
Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat,
Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi,
Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi.
Niin kansat tulevat sinun valosi luo
Ja kuninkaat sinun aamunkoittoosi.
Jes.60:1–3

Tätä nyt kirjoitan ulkomuistista, kun en pääse käsiksi muistiinpanoihini kirkkohistorian tunneilta ja nettikin pätkii niin ettei surffaamisesta tule mitään. Mutta tutki itse tarkemmin, kyllä Wikipedia tietää.

Puhutaan ”pimeästä keskiajasta”. Silloin jos koskaan ”pimeys peitti maan ja yön synkkyys kansat”. Katolinen kirkko ei ollut vielä levinnyt Euroopan laidoille asti, ja sielläkin minne se oli levinnyt, se piti sivistyksen papeilla ja yläluokalla. Tavallinen kansa oli köyhää, lukutaidotonta ja taikauskoista. Ihmiset eivät tunteneet Luojaansa.

Mutta oli yksi paikka, jossa loisti valo, ja se säteili sieltä toisillekin kansoille. Se oli Irlannissa, jossa pyhä Patrik opetti kansalle Raamattua. Hänen seuraajansa, munkit ja papit (nämä eivät siis ilmeisesti olleet sinänsä roomalaiskatolisia, näin muistan kirkkohistorian opettajan meille kertoneen), myös matkustivat Ison-Britannian saarelle sekä manner-Eurooppaan opettamaan kansaa. Siis ihan tavallista kansaa. Heidän taivaalleen kohosi aamunkoi ja Herran kirkkaus hohti heidän yllänsä, kun he oppivat tuntemaan Jumalan Sanan periaatteita.

Toinen muutostekijä myöhemmin oli uskonpuhdistus – siitä puhuu mm. Loren Cunningham juuri suomeksi ilmestyneessä kirjassaan ”Kirja, joka muuttaa kansat”. Kun Raamattu käännettiin kansankielille ja tavallinen kansa opetettiin lukemaan sitä, alkoi tapahtua ihmeitä. Ihmiset oppivat oikeasti tuntemaan Jumalan ja alkoivat soveltaa Hänen sanaansa arkielämäänsä. Pikkuhiljaa he alkoivat myös kehittää sairaanhoitoa, perustaa lastenkoteja ja pitää huolta vanhuksista. Erilaisia lakeja säädettiin oikeudenmukaisemman hallinnon turvaamiseksi, uusia keksintöjä ja liikeyrityksiä syntyi, ja kansat alkoivat vaurastumaan.

Cunningham kirjoittaa: ”Lukutaito muutti historian. Ennen uskonpuhdistusta maailmassa ei voida sanoa olleen yhtään vaurasta kansaa. Kuninkaat, hallitsijat ja aateliset olivat rikkaita, mutta nyt kansallakin oli mahdollisuus vaurastua. Ihmisten mahdollisuudet kasvoivat huimasti, kun ajatus uskovien yleisestä pappeudesta voimaannutti tavallisen kansan.” (93.)

”Kansat tulevat sinun valosi luo ja kuninkaat sinun aamunkoittoosi.” Eikö juuri näin alkanut tapahtua? Kaikkialta maailmasta ihmiset tulevat opiskelemaan ja etsimään parempaa toimeentuloa näihin maihin, jotka Jumalan Sanan tunteminen oli muuttanut. Ja näin voi käydä mille kansalle tahansa, kun se ottaa todesta Jumalan Sanan periaatteet. Toisaalta länsimaiden vauraus ei ole itsestään selvyys. Cunningham myös sanoo, että kun unohdamme Sanan, jonka perustalle vaurautemme on rakennettu, ei menestyskään tule ikuisesti kestämään.

Mutta minä tahdon tarttua tähän sanaan: ”Nouse, loista kirkkaana, xx,
Sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi.”

”Oikean kätensä, vahvan käsivartensa kautta Herra on vannonut:
’Sinun viljaasi minä en enää anna vihollistesi (tai maasi valtaapitävien; oma lisäys) ruoaksi,
eivätkä muukalaiset (eikä ylimystö/ valtio) enää juo sinun viiniäsi, josta sinä olet vaivan nähnyt,
vaan ne, jotka viljan korjaavat, sen myös syövät
ylistäen Herraa,
ja ne, jotka kokoavat rypäleet, ne myös juovat viinin minun pyhäkköni esipihoissa.”
Jes.62:8–9

Se Kirja todella muuttaa kansat!

Pyykillä

2012-01-14T11:00:00.004+02:00

”Tämä kone on puoliautomaattinen”, isäntä sanoo. ”Annas kun näytän teille, miten se toimii.” Koneessa on kaksi puolta. Toinen on pesukone, toinen linko.

Isäntä ottaa pyykinpesukoneen kannen pois ja antaa minulle suihkun käteen. Hän näyttää sormellaan koneen sisälle. ”Kun vettä on tähän asti, voitte sammuttaa suihkun.” Jään pesuhuoneeseen suihku kädessäni. Laitan vaatteeni koneeseen. Kohta isäntä tulee takaisin ja laittaa sekaan pyykkiainetta. Hän sulkee koneen ja kääntää koneen päälle. ”Rrrouskun rrrrrrrouskun…” Pyykkikone alkaa pitää pelottavaa ääntä. Mitä jos se onkin pesukoneeksi naamioitunut mörkö, joka syö vaatteita? Ei auta kuin odottaa ja katsoa. Palaan huoneeseeni lukemaan.

En ehdi lukea kuin pari kappaletta, kun kone lakkaa metelöimästä. ”Pyykkinne on pesty”, isäntä huikkaa minulle. Menen pesuhuoneeseen ja avaan luukun. Pesuainevaahdon seasta löydän vaatteeni – ehjinä! Paha pyykkikone ei onnistunutkaan paloittelemaan ja nielaisemaan niitä. Tai ehkä se ei edes yrittänyt.

Yritän vääntää enimmät vaahdot vaatteista ja nostelen ne ammeeseen. Huuhtelu on tehtävä käsin. Tuollaisen määrän vaahtoa pois huuhteleminen onkin oma hommansa. Ammeessa seisova vesi muuttuu hetkessä valkoiseksi. Vesihanan alla huuhdellessa vettä roiskuu kaikkialle muualle kuin sinne minne pitäisi. Ammeen tyhjentäminen ja täyttäminen moneen kertaan tuntuu pahalta säästäväisyyteen tottuneelle. Nostelen osan vaatteista vielä hieman saippuaisina linkoon. Jospa se ravistelisi saippuankin pois?

Isäntä kertoi minulle jo, kuinka linko laitetaan päälle. Sen ääni kuulostaa jo hieman normaalimmalta. Palaan taas huoneeseeni, mutta en ehdi niinkään pitkälle lukemiseni kanssa kuin edellisellä kerralla, ennen kuin pesuhuoneessa tulee hiljaista.

Suurin osa vaatteista tuntuu olevan ok. Jotkut ovat kuitenkin liian saippuaisia vielä. Huuhtelen niitä vielä vähän lisää, väännän kuivaksi ja ripustan toisten seuraksi pyykkinarulle. Naru muuten sijaitsee korkealla ammeen yläpuolella – siihen yltääkseni minun täytyy nousta ammeen reunoille seisomaan.

Isäntä näyttää vielä, miten lasken saippuaveden pois koneesta.

Seuraavalla kerralla huuhtelen vaatteeni pienemmässä vadissa. Siten säästän sekä vettä että vaivaa, ja vaatteetkin ovat vähemmän liukkaita.

He juoksevat eivätkä uuvu

2011-11-09T22:50:00.000+02:00

Kesällä luin kirjaa ”Home from Siberia”. Se kertoi kahdesta nuoresta brittimiehestä, jotka syksyn pikkuhiljaa muuttuessa talveksi lensivät Magadaniin, Venäjän Kaukoitään, ja lähtivät sieltä polkupyörillä ajamaan kohti kotia. Kolmen kuukauden Venäjän viisumit taskussaan he aloittivat matkansa kohti Vladivostokia Siperian talven lähestyessä.

Siperian talvi?

Kirjoittaja (joka oli toinen noista pyöräilijöistä) kertoi oppineensa matkalla, että silloinkin kun hän luuli jo tavoittaneensa rajansa, vieläkin löytyi tilaa venymiselle.

Joskus minusta tuntuu samalta.

Kuinka usein olenkaan kertonut Herralleni, etten jaksa enää yhtään. Ja yhtä monta kertaa olen saanut havaita, että armoa riittää yhäkin. Ja se kantaa.

Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut, että nyt olen joutunut sanomaan hyvästit rakkaille ihmisille muutaman kerran liikaa, eikä minulla ole jäljellä mitään mitä antaa uusille tuttaville. Tai olen pettynyt ihmissuhteissani, ja ihmetellyt, kuinka voin jatkaa eteenpäin. Yhtäkkiä huomaankin, että sydämessäni on lisää tilaa, että rakkautta riittää yhäkin. Se tulee suoraan Isän sydämeltä.

Kuinka usein olenkaan valittanut, kun elämä tarjoaa vain sitruunoita – ilman sokeria – ja olen valmistautunut juomaan hyvin hapanta sitruunajuomaa. Seuraavassa hetkessä etsiskelen turhaan sitruunoitani, jotka ovat yhtäkkiä kadonneet. Tai sitten näen sokeripussin niiden vieressä. Mistä se siihen ilmestyi? Ja olen kokenut, että iloa riittää yhäkin.

Iloa, joka pursuu yli.
Iloa, joka tulee suoraan Valtaistuimelta.

Kuinka usein olenkaan uskonut luopuneeni kaikesta jonka luulin Herralta saaneeni, kaikesta siitä, mikä saa sydämeni laulamaan. Kulman takaa löydänkin yllättäen juuri ne samat asiat – puhdistettuina, kiillotettuina, loistavina. Toivoa riittää yhäkin.

Voin elää.
Voin tanssia.
Voin kukoistaa.
Jokaiseen uuteen päivään voin löytää uuden armon. Voin rakastaa, voin iloita, voin toivoa.

Koska Jeesus elää.

"Sun tähtesi, Sun tähtesi,
Vuoksi rakkautesi ja veresi!"

"Minun onneni on olla lähellä Jumalaa. Minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista Hänen teoistaan."

Aarteet pimeistä piiloistaan

2011-10-24T20:53:00.002+03:00

Tulevaisuus.
Tulevaisuuden työ (vieläkö mun pitää puhua "tulevaisuuden työstä" yli kolmekymppisenä?)
Jotain, mitä ei voi nähdä nyt. Ainakaan kovin selvästi.
Silti jotakin, mitä kohti valmistaudutaan.

Lähes koko elämäni ajan olen elänyt valmistautuen tulevaisuuteen. Lapsuuden ja nuoruuden valinnat, koulutus ja osallistuminen seurakunnan toimintaan, se kaikki on ollut osa tätä val-mistautumista. Välillä olen ihmetellyt, mitä ihmettä varten olen päätynyt juuri siihen paik-kaan, jossa silloin olen ollut. Välillä olen ollut innosta soikeana valmiina aloittamaan opiskelun tai työn.

Olen pitkään odottanut, että saan alkaa toteuttaa niitä asioita, joita varten olen jo vuosia, jopa vuosikymmeniä, valmistautunut. Olen unelmoinut ja nähnyt taas selkeämmin, mihin Isä on minua kutsunut. Olen käynyt yhden koulutuksen ja odottanut pääseväni laittamaan oppimaani käytäntöön. Sen sijaan – syystä tai toisesta – olen joutunut luopumaan mahdollisuudestani toteuttaa niitä asioita, joista innostuin yhden koulutuksen aikana ja mennyt opiskelemaan lisää, erilaisia asioita. Olen tehnyt niin tietämättä, voinko koskaan tehdäkään niitä asioita, joille sydämeni palaa.

Ja sitten olen väsynyt valmistautumiseen. Sanapari ”tulevaisuuden työ” kuulostaa välillä lähinnä julmalta pilalta – se on jotain, joka vaikuttaa tavoittamattomalta. Samoin kuin aivan konkreettisesti toissapäiväisellä kävelyretkellä tapahtui, usein elämässäni yhden mäen kiivettyäni olen huomannut, että edessä on vielä monta muuta laskua ja nousua. Milloin olen valmis?

kuva: Suus

Eräs ystäväni muistutti minua juuri Abrahamista, joka oli valmis uhraamaan Jumalalle juuri sen, jonka Jumala oli hänelle luvannut. ”Eikä ainoastaan poikaa, vaan lupauksen kansasta, joka juuri sen pojan kautta piti tulla.” Saatoin hyvin samastua ystäväni kuvaukseen siitä, kuinka hän oli innoissaan ollut aloittamassa työtään – tehtävässä, joka yhdisti kaiken, mikä ”sai hänen sydämensä laulamaan.” Mutta sitten eri asioiden kautta Jumala muistutti häntä siitä, kenen unelmasta oikeastaan oli kyse - ei hänen omastaan, vaan Jumalan.

Nyt yllättäen näyttää siltä, että palapelin palaset sopivatkin yhteen. Ehkä mikään käymistäni kouluista ei olekaan ollut hukkaan heitettyä. Ehkä se ”tulevaisuuden työni” onkin jotain enemmän kuin kuvittelin. Halusin olla opettaja, halusin tehdä tiettyjä asioita, mutta Jumalan unelma onkin suurempi. Ei Hän tahallaan ota minulta pois niitä asioita, jotka saavat sydämeni laulamaan. Hän haluaa antaa vielä enemmän. Eikä kyse ole minun unelmistani tai vain minun elämästäni, vaan jostakin, mikä on minua suurempi.

Eihän meitä olekaan kutsuttu johonkin tiettyyn tehtävään tai työhön – tyyliin ”ensin käy nämä koulut ja sitten kun valmistut, voit toteuttaa kutsumustasi." Meidät on kutsuttu olemaan Hänen kanssaan, kuulumaan Hänelle! Ja vaikka yhä ”valmistaudun tulevaisuuden työhöni”, ei Jumala ole minua kutsunut elämään vain tulevaisuutta varten. Hän sanoo tänään: ”Seuraa minua.” Ei se, mitä teen, määrittele sitä, kuka olen. Minä olen Hänen. Se on ensisijaista.

Valmis en ole ennen kuin kerran Kotona Jeesuksen luona. Mutta päivittäin ja hetkittäin Hän paljastaa ”aarteita pimeistä piiloistaan ja kalleuksia kätköistään”, jotta tuntisin Hänet ja voisin tehdä Häntä tunnetuksi (Jes.45:3). Tässä ja nyt saan nauttia matkanteosta ja elää kutsumustani todeksi näiden ihmisten keskellä, näissä tilanteissa, samalla kun valmistaudun siihen, mitä Hän tuo eteeni tulevaisuudessa. Ja ennen kaikkea – tässä ja nyt saan kuulua Hänelle. Tässä ja nyt minä olen Hänen.

Täteilyä

2011-09-14T13:13:00.000+03:00

Matkailu avartaa, sanotaan.
Toisten kielten oppiminenkin avartaa. Ja rikastaa.

Mä oon paljon rikkaampi nyt kuin vielä puoli vuotta sitten. Sain yllättäen tietää, että olenkin jo täti kahdelle tytölle ja neljälle pojalle – ja seitsemäs on tulossa vuoden lopulla! Venäjällä kun serkutkin lasketaan siskoiksi ja veljiksi, niin heidän lapsensa ovat sitten siskon- ja veljenlapsia.

Lähteäni laulamahan

2011-09-13T16:19:00.005+03:00

Lähteäni laulamahan,
Saahani sanelemahan
Lajivirttä laulamahan,
Sukuvirttä suoltamahan.

Laulan laulun luomisesta
Veisaan vanhoista ajoista
Vanhain meille kertomista
Taattoin tietoon saattamista.
Sanat suussani sulavat
Kielelleni kerkeävät.
Virttäin varto, lapsi kallis,
Poika, korvasi kallista.
Muista, mistä sulle laulan,
Paina virsi mielehesi.

Alun alkain suuri Luoja
Lausui laulut, virret virkkoi.
Maailman alulle lauloi,
Taivahankin taivutteli.
Valon määräs syttymähän
Pimiän pakenemahan.
Valon virkkoi oikiaksi,
Öisen päivästä erotti.

Luoja lausui luomisvirren,
Maailma vihreyttä versoi.
Kukat kauniit, kaikki kasvit,
Siemenet sisässään kantoi.

Luoja käski kuun kohota,
Tähtein tuikkii taivahalla,
Auringon valoa tuoda,
Määräajat määräellä.

Luoja jälleen laulun lauloi,
Vilisi vedet kaloja.
Linnut lensi taivahalla,
Karja kulki taivaan alla.
Lisääntyä Luoja käski,
Paljon panna poikasia.

Virren lausui suuri Luoja,
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Tehkäämme jo ihmislapset
Kuvaksi, kaltaiseksemme.
Otti mullan, maasta muovas
Jumala kuvansa muokkas
Lisääntymään heidät siunas,
Hallitsemaan maata määräs.
Lähellensä Luoja laski.
Hyväksi näki Hän kaiken.

Pyhiinvaeltajan laulu

2011-08-12T10:26:00.003+03:00

Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot!
Minun sydämeni nääntyy kaipauksesta, kun se ikävöi Herran temppelin esipihoille.
Minun sieluni ja ruumiini kohottaa riemuhuudon,
kun tulen elävän Jumalan eteen.

Herra Sebaot, minun Kuninkaani ja Jumalani!
Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin,
pääskynen pesäpaikan,
jossa se kasvattaa poikasensa.
Miten onnellisia ovatkaan ne, jotka saavat asua Sinun huoneessasi!
He ylistävät Sinua alati.

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa Sinusta,
ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.
Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa,
sinne puhkeaa virvoittava lähde,
ja sade antaa heille siunauksensa.
Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,
ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni,
älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala!
Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen!

Parempi on päivä Sinun esipihoissasi kuin tuhat päivää muualla.
Mieluummin olen kerjäläisenä temppelisi ovella
kuin asun jumalattomien katon alla.
Herra Jumala on aurinko ja kilpi,
Hän lahjoittaa meille armon ja kunnian.
Hän ei kiellä hyvyyttään niiltä, jotka vaeltavat nuhteettomasti.

Autuas se, joka turvaa Sinuun, Herra Sebaot!

Pääsiäinen, osa III: Saaran muistolle

2011-05-10T23:29:00.005+03:00

Aloitin kääntämään suomeksi edellistä artikkelia jo pääsiäisenä. Ennen kuin sain tehtävän valmiiksi, viikko pääsiäisen jälkeen, "kolmas mummoni" muutti Taivaan kotiin taisteltuaan syöpää vastaan neljä vuotta. Juuri niin kuin Belanovski sanoi: vaikka kuolema oli odotettavissa ja lähellä, silti se oli ikään kuin "odottamaton" ja traaginen. Mutta toisaalta ei kuitenkaan.

Olenhan kohdannut Ylösnousseen, ja tiedän, että ylösnousemus on totta. Tiedän, ettei risti ole hulluutta, vaan siinä on elämä.

Saara, taivaassa tavataan! Viethän terveisiä Jeesukselle!

Pääsiäinen, osa II - Voiko Kristuksen ylösnousemukseen uskoa?

2011-05-10T23:18:00.003+03:00

Alkuperäinen teksti http://www.aif.ru/society/article/42621, Juri Belanovski. Kirjoittaja toimii viransijaisena Moskovassa Danielin luostarissa lasten ja nuorten hengellisen kasvatuksen Patriarkaalisessa Keskuksessa.

Ellei Kristus noussut kuolleista, meillä ei ole mitään saarnattavaa eikä mitään, mihin uskoa.

Kun luen uudestaan ja uudestaan evankeliumien todistusta Jeesuksen Kristuksen elämästä, opetuksista, pidätyksestä, ristiinnaulitsemisesta ja kuolemasta, ymmärrän, ettei ole ollenkaan yksinkertaista ymmärtää tai ottaa vastaan sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta, puhumattakaan siihen uskomisesta. Usko ylösnousemukseen on samanlaatuinen salaisuus kuin rakkaus. Vaikka lukisimme kuinka monta kirjaa rakkaudesta; vaikka niiden kuvaukset olisivat kuinka uskottavia tahansa, ne pysyvät vain kirjan sivuilla niin kauan kuin ihminen itse rakastuu ja antautuu lahjana rakastetulleen.

Arvioikaa itse. Jeesuksen Kristuksen opetuslapset jättivät meille Opettajan elämästä kirjallisen todistuksen, jossa he erittäin selvästi ja yksityiskohtaisesti kuvasivat hänen elämänsä viimeiset päivät. Näistä kirjoituksista käy selkeästi ilmi, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja kuolema oli heille täysin odottamatonta. Kyllä, aina silloin tällöin Opettaja kertoi heille (ja he kertoivat lukijoille), kuinka Hänet vastoin lakia tuomittaisiin ja tapettaisiin, ja kuinka hän traagisesti kuolisi. Jeesus puhui siitä, että se ei olisi loppu, että kärsimystä seuraisi ilo, että hän voittaisi kuoleman ja olisi taas opetuslasten kanssa. Mutta – ja sen me kaikki voimme ymmärtää – arjen toiminnan ja tapahtumien, huolten, kohtaamisten sekä evankeliumin eteenpäin viemisen keskellä puhe kuoleman ajankohtaisuudesta ikään kuin haihtui jonnekin. Ongelma ei ollut opetuslasten muistissa tai älyssä, Jeesuksen puhe kuolemastaan oli vain äärimmäisen vaikea yhdistää kaiken sen kanssa, mitä tapahtui tässä ja nyt.

Luulen, että samantapainen kokemus on niillä meistä, jotka ovat menettäneet läheisensä hitaasti etenevän sairauden tai vanhuuden vuoksi. Vaikka kuoleman hetki olisi ollut kuinka lähellä, ihmisen elämän loppu on silti odottamatonta ja surullista. Juuri sen vuoksi lankalauantai on päivä, josta silminnäkijöillä ei ole mitään sanottavaa. He kävivät läpi surua – voisi sanoa, ettei heidän elämässään ollut yhtäkkiä muuta kuin tyhjyyttä. Oli ikään kuin sitä päivää ei olisi ollut heille olemassa. Jeesus Kristus ei ollut ainoastaan ollut heidän Opettajansa ja ystävänsä. Heistä oli tullut yksi perhe. Jeesuksen tähden opetuslapset olivat jättäneet kaiken, samoin kuin avioliittoon astuvat morsian ja sulhanen rakkautensa valtaamina jättävät kaiken tullakseen yhdeksi toistensa kanssa. Voisi sanoa, että Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa opetuslapset menettivät elämän, ja jäljelle jäi olemassaolo ilman merkitystä ja iloa. Toisessa kontekstissa apostoli Paavali nimittääkin ristiä hulluudeksi, typeryydeksi. Se on hyvin sattuva kuvaus – se ei heijasta vain vastustajien ja kyynikoiden suhtautumista puheeseen Kristuksen kuolemasta, vaan myös niiden kokemusta, jotka ovat kohdanneet jonkun ihmisen kuoleman, eivätkä ole joutuneet silmätysten ylösnousemuksen kanssa.

Edellisessä artikkelissani kuvasin lukijoille Kristuksen viimeisiä päiviä. Tarkoituksellisesti kokosin kuvauksen evankeliumien kirjoittajien sanoin, jotta se olisi mahdollisimman lähellä alkuperäistä, ja tarkoituksellisesti lopetin kuvauksen Jeesuksen kuolemaan kommentoimatta sitä mitenkään. Minulle oli tärkeää, että lukija yhtäkkiä pysähtyisi ja sanoisi yhdessä monien muiden kanssa: ”Mitä hullua! Tähänkö tämä päättyi? Missä on 'happy end'?!” Ja näinhän se juuri on: siinä todella on kaikki – ilman henkilökohtaista kohtaamista ylösnousseen Kristuksen kanssa, ilman uskoa, ilman luottamusta niihin, jotka kertoivat meille oman (nimenomaan oman) todistuksensa Kristuksen ylösnousemuksesta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Juuri tällaisena todistuksena minä näen apostoli Paavalin sanat.

Apostoli Paavalista

Tahdon nyt kääntyä apostoli Paavalin esimerkkiin. Puolet elämästään hän todisti uskostaan ristiinnaulittuun ja kuolleista nousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Sen, kuinka hän sen teki, näemme meidän päiviimme säilyneistä kirjeistä, joita hän kirjoitti eri puolilla Rooman valtakuntaa olleille kristittyjen ryhmille.

Apostoli Paavalin todistus on aito siksi, että hän oli juutalaisten vanhempien juutalainen lapsi, erittäin oppinut mies, viisas, merkittävä opettaja aikansa juutalaisten johtajien keskuudessa. Hän oli mies, joka piti mustasukkaisen kiihkeästi kiinni uskostaan, Pyhistä Kirjoituksista (niistä, joita me nyt kutsumme Vanhaksi testamentiksi) sekä kansansa perinteistä. Todennäköisesti hän kuuli paljon ”uudesta profeetasta” Jeesuksesta jo ennen tämän ristiinnaulitsemista, ja jo silloin hän sanoutui irti Kristuksesta ja hänestä tuli yksi tämän kiihkeimmistä vainoajista. Meidän on tärkeää ymmärtää, ettei Paavalin epäusko ja vaino ollut väärinkäsitystä tai sivistymättömyyttä, vaan hän teki sen täysin vastuuntuntoisesti ja vakavissaan.

Vastoin kaikkea, mitä ajatella saattaa, apostoli kohtasi ylösnousseen Kristuksen kasvoista kasvoihin – ja tästä hän itse todisti myöhemmin. Se tapahtui matkalla Damaskokseen, jonne Paavali oli matkalla etsimään kristittyjä ja vangitsemaan heidät. Tämä kohtaaminen toi ehdottoman merkityksen ja arvon kaikelle sille, josta hän oli aiemmin sanoutunut irti. Sen jälkeen Paavali oli vakuuttunut siitä, että hän oli tavannut ylösnousseen Kristuksen. Hän tuli täysin varmasti tietämään, että juuri tämä Jeesus, joka oli ristiinnaulittu, oli Messias, maailman Pelastaja. Sen hän tiesi siitä, että Kristus ilmestyi hänelle elävänä kuolemansa jälkeen. Ainoastaan ylösnousemuksen kautta Paavali ja monet muut saattoivat vastaanottaa uskon evankeliumiin – muuta tietä ei ole olemassa.

Apostoli Paavalin omaan todistukseen haluan päättää tämän kirjoituksen. Valitsin joitakin katkelmia kirjeestä kristittyjen ryhmälle Korintissa. Tämä rikas, kukoistava kaupunki oli Akaian provinssin (joka käsittää noin puolet nykyisestä Kreikasta) pääkaupunki, ja maantieteellisen sijaintinsa puolesta sillä oli merkittävä asema kahden meren, Aigeian- ja Joonian-merten, satamana. Apostoli Paavalin aikana Korintissa asui roomalaisten kolonialistien lisäksi kreikkalaisia, juutalaisia ja muita itäisiä kansoja. Kaupungissa oli yhtä aikaa vallalla monia hyvin erilaisia maailmankuvia ja uskonnollisia käytäntöjä: oli kreikkalaisten temppeleitä, roomalaisten jumalia, idän kultteja, mystiikkaa, juutalaisten synagogia. Korinttilaisten huonosta käyttäytymisestä tuli sananlasku. ”Elää korinttilaisesti” oli niinä päivinä synonyymi irstaalle elämäntavalle.

Apostoli Paavalin todistus

Jumala valitsi pelastaa uskovat sanoman ”hulluuden” kautta. Samaan aikaan kun juutalaiset vaativat ihmetekoja ja hellenistit (yleisnimitys kaikille pakanoille eli ei-juutalaisille) etsivät viisautta, me julistamme Kristusta, joka on naulittu ristille! Juutalaisille tämä on kompastuskivi, väärä oppi. Pakanoiden mielestä se on silkkaa hulluutta. Mutta uskoville, niin juutalaisille kuin hellenisteillekin, Kristus on Pelastaja, joka tuo ilmi sekä Jumalan voiman että Hänen viisautensa. Jumalan ”hulluus” on näet ihmisiä viisaampi, ja Jumalan ”heikkous” on ihmisiä voimakkaampi! Muistelkaa vain, veljet, millaisia itse olitte, kun Jumala teidät kutsui. Onko joukossanne monta sellaista, jota maailmassa kutsuttiin viisaaksi? Onko monta vaikutusvaltaista? Onko monella ylhäinen syntyperä? Mutta saattaakseen viisaat häpeään Jumala valitsi ne, joita maailmassa kutsutaan tyhmiksi; saattaakseen voimakkaat häpeään Jumala valitsi ne, joita kutsutaan heikoiksi. Hän valitsi ne, jotka eivät voi kerskua syntyperällään tai vaikutusvallallaan – ne, jotka ”eivät ole mitään”, tehdäkseen ”ei-miksikään” sen, mikä jotain maailmassa merkitsee. Jumalahan toi teidät yhteen Kristuksen kautta, joka on tullut meille viisaudeksi! Hänen ansiostaan Jumala on teidät hyväksynyt, asettanut erilleen itseään varten sekä lunastanut vapauteen.

Muistutan teitä, veljet, Hyvästä Uutisesta, jonka olen teille julistanut. Te otitte sen vastaan ja seisotte nyt sen varassa lujina. Näinhän se kuuluu: Kristus kuoli syntiemme edestä, niin kuin Kirjoituksissa oli ennalta julistettu; Hänet haudattiin, Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, Hän näyttäytyi Pietarille, sitten niille yhdelletoista, sitten Hän näyttäytyi useammalle kuin viidellesadalle veljelle yhtä aikaa – heistä osa on jo kuollut, mutta suurin osa elää vielä – sitten Hän näyttäytyi Jaakobille, sitten kaikille apostoleille, ja kaikkein viimeiseksi Hän näyttäytyi minulle, säälittävälle keskoselle! Minähän olen kaikista apostoleista vähäisin, minä en ole apostolin nimen arvoinen, koska vainosin Jumalan seurakuntaa.

Ellei Kristus noussut kuolleista, meillä ei ole mitään julistettavaa eikä mitään, mihin uskoa. Sen lisäksi me osoittaudumme siinä tapauksessa valhetodistajiksi, ja todistamme Jumalaa vastaan, kun julistamme, että Hän herätti kuolleista Kristuksen. Asia on näin: ellei Kristus noussut kuolleista, teidän uskonne on turha ettekä ole vapautuneet synneistänne. Se merkitsee myös sitä, että niillä, jotka kuolivat uskoen Kristukseen, ei ole toivoa ylösnousemuksesta; he ovat hukkuneet ikuisiksi ajoiksi. Ja jos meidän uskomme Kristukseen riittää vain tämän elämän ajaksi, olemme kaikkein säälittävimpiä ihmisiä maan päällä. Mutta Kristus todella nousi kuolleista – ensimmäisenä niistä, jotka ovat kuolleet.

Minä kohtaan kuoleman päivittäin. Jos motiivini ovat puhtaasti inhimilliset, miksi ihmeessä olisin taistellut petoja vastaan Efesoksessa (apostoli pidätettiin siinä kaupungissa ja joutui areenalle taistelemaan petoja vastaan)? Mitä hyötyä minulle siitä oli? Elleivät kuolleet nouse ylös, niin ”syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme.”

Pääsiäinen, osa I: Erilaisia motiiveita

2011-04-25T10:21:00.002+03:00

Muutama vuosi sitten eräässä suomalaisessa koulussa muuan nuori mies lopetti oman ja monen muun elämän. Miksi? Koska hän ei uskonut elämän tarkoitukseen eikä sen jatkumiseen kuoleman jälkeen. Hän uskoi, että olemme täällä sattuman oikusta, eikä millään ole mitään merkitystä.

Aina silloin tällöin jossain päin maailmaa räjähtää pommi tappaen sen kantajan sekä kaikki hänen ympärillään olevat. Miksi? Koska pommittaja uskoo, että elämä jatkuu kuoleman jälkeen - ja että se elämä on arvokkaampi ja tavoiteltavampi kuin tämä elämä. Hän uskoo, että ainoa varma tapa päästä paratiisiin on kuolla "marttyyrina" pyhässä sodassa vääräuskoisia vastaan. Siksi hän tappaa itsensä ja monta muuta ihmistä.

Eräänä päivänä kauan sitten eräs mies antoi oman henkensä. Vain omansa, hän ei tappanut ketään muuta. Miksi? Koska hän halusi varmistaa, että minä ja sinä ja jokainen, joka häneen laittaa toivonsa, saisi iankaikkisen elämän. Hän ei kuollut helpottaakseen omaa pahaa oloaan. Hän ei kuollut omista itsekkäistä motiiveistaan. Hän kuoli, jotta minä saisin syntini anteeksi. Hän otti minun kuolemanrangaistukseni. Ja enemmän: Hän voitti kuoleman. Hän elää.

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!

Kieli solmuun

2011-04-16T21:38:00.000+03:00

Suurkaupunki on oikeastaan mitä mainioin ympäristö kielenopiskelulle.

Kun sanojen pänttääminen ei muissa tilanteissa jaksa innostaa, metro on siihen paras paikka. Oppitunnille matkatessa kaivan taskusta esiin nipun lappusia. Yhtäkkiä myös liukuportaissa ja täpötäydessä metrossa vietetty aika muuttuu opiskeluajaksi. Lappusten toisella puolella lukee opettelemani kielen sana, toisella sen suomenkielinen vastine. Välillä täytyy vain vastustaa kiusausta harjoitella ääneen vieraan kielen äänteitä. En tiedä, minne siinä tapauksessa päätyisin.

Ja ne äänteet! Tuntuu kuin olisin palannut puheopetustunnille. Kun lapsena opin sanomaan s:n ja l:n, muistan kuinka riemuissaan puheopettajani oli. Hän tuli ja halasi minua. Se oli hämmentävää – meidän koulussamme opettajat eivät tehneet sellaista!

No, seuraava haaste ei ollut paljon helpompi. Minun oli otettava ”uudet” äänteet käyttöön! Koska olin tottunut vanhaan puhetapaani ja puhevikaani, se kuulosti hassulta. Ehkä se toisistakin kuulosti hassulta. Mutta siitä huolimatta minun oli sinnikkäästi käytettävä oikeiksi tietämiäni äänteitä. Sillä tavoin niistä tuli osa minua.

Silloin minulla oli kuitenkin vain yksi äänne kerrallaan käyttöön otettavana. Nyt niitä on tähän mennessä jo seitsemän. Yllättäen kuulinkin, että tässä kielessä melkein kaikki äänteet – ei vain ne selkeästi erilaiset – ovat hyvin erilaisia kuin suomalaiset. Yritäpä sanoa s (ja sen soinnillinen vastine), t, d ja n niin, että kielesi kärki on vasten alahampaitasi! L:ssä sen pitäisi käydä hampaiden välissä ja liikkua siitä nopeasti alaspäin. Ja juuri kun ajattelet, että pidetään sitten kieli alhaalla koko ajan, eteen tulevatkin suhuäänteet – sekä soinnillinen että soinniton. Niissä kielen kärki pitää saada niin taakse kitalakeen kuin mahdollista.

Äänteitäkin kyllä voi opiskella matkalla, kävellessä varsinkin. Vähän syrjäisemmillä kaduilla joskus on pieni hetki, jolloin juuri kohdallani ei ole muita ihmisiä. Silloin luen ääneen liikkeiden nimiä ja mainoksia. Eikä sen niin väliä, vaikka joku sattuisi vähän kuulemaankin. Ainahan he voivat ajatella, että minulla on handsfree ja puhun puhelimeen. Ja toisaalta – todennäköisesti en näe niitä samoja ihmisiä kovin pian uudestaan!

Sunnuntain jumalanpalvelus auttaa myös. Ylistyksen aikana yritän parhaani mukaan ääntää sanoja sen mukaan kuin opettajani on neuvonut. Yhtäkkiä luenkin ääneen kaiken mahdollisen kotiläksyistä Uuteen testamenttiin. Vapaassa puheessa uusia äänteitä on vielä vaikea muistaa käyttää.

Opinhan käyttämään suomalaista s:ää ja l:ääkin. Minä opin tätäkin kieltä! Enkä sitten enää kuulosta ihan niin umpisuomalaiselta.

KotiMatkalla

2011-03-31T11:44:00.000+03:00

Sanovat, että matkalaisen koti on matkalla, lentokoneessa tai junassa.
Mä olen eri mieltä. Tämä ei ole koti!
Täällä on pääkin kipeä, tai jos ei kipeä, niin ainakin vähän huonovointinen olo.
Väsymyksestä ja turtumuksesta,
Siitä, jos yrittää tehdä jotain – lukea tai katsella kuvaruutua,
Siitä, että selkä on menosuuntaan päin eikä uloskaan voi katsoa eteenpäin,
Ja ihan vain ikävästä.
Niistä jäähyväisistä, jotka taas sanottiin tuossa asemalla.
Siitä, että seuraavassakin määränpäässä
olen vain kylässä.

Sanovat, että matkalaisen suuri tarve on oma paikka.
Paikka tiimissä ja oma tehtävä,
Oma paikka, jonne kutsua ihmisiä,
Paikka ja tila toisten ihmisten sydämessä.
Sellaisten ihmisten, jotka ovat paikalla,
eivätkä toisella puolella maapalloa.

Siitä olen samaa mieltä.
Kotini ei ole matkalla,
Mutta matkallakin mulla voi olla osa Kotia mukanani.
Se muistuttaa siitä,
Että olen Kotimatkalla.

Työssä vai palvelutyössä

2011-03-31T11:42:00.001+03:00

A job is at your choice.
A ministry is at Christ’s call.

In a job you expect to receive.
In a ministry you expect to give.

In a job you give something to get something.
In a ministry you return something that has already been given to you.

A job depends on your abilities.
A ministry depends on your availability to God.

A job done well brings you praise.
A ministry done well brings honor to Christ.

(YWAM eTouch March 2011)

Säästelemättä

2011-03-18T22:09:00.001+02:00

En tunnustaudu kettutytöksi, enkä ole vihreiden kannattajia. En yleensä osta luomua, reilua kauppaa kuitenkin. Toisaalta suureen kulutuskulttuuriinkaan en ole oikein koskaan päässyt mukaan. En pidä shoppailusta. Mutta Ylen Areenalta katsomani ykkösdokumentti ”hehkulamppuhuijaus” (http://areena.yle.fi/video/1300049115642, katsottavissa Suomessa vielä kolme päivää) sai mut järkyttymään ja suuttumaan. Jos vielä voit nähdä dokumentin, katso se ensin ennen kuin luet tämän – ellet sitten pidä ”juonipaljastuksista”!

Ootko koskaan miettinyt, miksi hehkulamppuja pitää vaihtaa niin usein? Ootko koskaan vienyt rikkoutunutta kameraa liikkeeseen vain kuullaksesi, että uuden kameran saisi todennäköisesti paljon halvemmalla kuin vanhan korjauttaminen maksaisi?

Joulun jälkeen etsin lämmintä talvitakkia. Yhdessä kaupassa kokeilin suomalaista untuvatakkia, joka maksoi mansikoita – ja vielä lakkoja lisäksi. Myyjä suositteli takkia lämpimästi. ”Tämä on kyllä varma ostos. Jos ostaa halvemman takin, täytyy melkein ostaa joka syksy uusi. Tämä kestää ainakin viisi vuotta.” Me katottiin äitin kanssa toisiimme ja tukahdutettiin hymymme. Siskoni sanoi kotona, että kirpputorilta ostettu takkikin saa kestää sen viisi vuotta ihan helposti!

Dokumentissa kerrottiin erään kalifornialaisen paloaseman hehkulampusta. Vuonna 1972 ihmiset siellä huomasivat, että tuo lamppu taisikin olla erityinen. Se oli nimittäin palanut yhtä mittaa vuodesta 1901 lähtien! Sinä aikana sen vierestä oli vaihdettu jo kaksi webbikameraa. Tosin sellaista siellä ei välttämättä ollut vielä vuonna 1901. Vuonna 2001 erityiselle lampulle järjestettiin hienot 100-vuotisjuhlat Amerikan tyyliin. Sinne odotettiin noin 200 vierasta. Ihmisiä tuli 900, ja yhdessä he kajauttivat laulun ”Paljon onnea, lamppu!”

Kaikki lamput eivät kuitenkaan kestä niin kauan. Syykin paljastui dokumentissa. 1920-luvulta lähtien hehkulamppujen (niin kuin myös nailonsukkahousujen ja monien muiden tuotteiden) elinikää on alettu tietoisesti ja suunnitellusti lyhentää. Tavoitteena ei ole kestävä kehitys tai tulevien sukupolvien etu. Tavoite on, että ihmiset ostaisivat enemmän ja talous kasvaisi.

Dokumentissa kerrottiin myös katalonialaisesta Marcosista, jonka tulostin ilmoitti, ettei se toimi enää. Hän meni liikkeeseen – itse asiassa hän kävi kolmessa liikkeessä – ja hänelle sanottiin, että kannattaisi ostaa uusi. Marcos ei antanut periksi. Pitkällisen google-etsinnän tuloksena hän löysi yksinkertaisen keinon pidentää tulostimensa elinikää. Selvisi, että tulostimeen oli asennettu mikrosiru, joka laskee suoritettujen tulostusten määrän. Kun riittävä määrä tulosteita on otettu, laite oli ohjelmoitu lopettamaan toimintansa. Marcos löysi venäläisen ohjelman, jonka avulla hän saattoi nollata mikrosirun. Tulostin alkoi välittömästi toimia uudelleen.

Sain kuulla, että Applen ensimmäisissä iPodeissa akku oli suunniteltu kestämään puolitoista vuotta. Sen jälkeen se lakkasi toimimasta, ja uusia ei saanut. Myyjät oli koulutettu suosittelemaan uuden laitteen ostamista. Kuluttajat nostivat ryhmäkanteen Applea vastaan, ja se tuotti tulosta. Takuuta pidennettiin ja uusia akkuja alkoi saada.

Valitettavasti Apple – niin kuin useimmat muutkaan länsimaiset yritykset – eivät ole muuttuneet vihreiksi sen jälkeenkään. Kaikkein eniten dokkarissa mua järkytti ghanalaisen miehen kertomus. Lähellä paikkaa, jossa hän lapsena kävi koulua, oli ennen kaunis joki. Siinä oli paljon kalaa, koulupojat pelasivat jalkapalloa joen rannalla, ja kalastajat järjestivät siellä veneretkiä.

Nyt jokea ei enää ole. Koulupojat eivät enää pelaa siellä palloa. Veneretket ovat mennyttä. Tilalle on tullut valtava kaatopaikka, josta köyhien perheiden lapset etsivät metallia. Jäte on peräisin länsimaisilta elektroniikkayhtiöiltä. 80 prosenttia ”kierrätystavarasta”, jota ne rahtaavat Ghanaan, on täysin korjauskelvotonta. Se päätyy suoraan kaatopaikoille.

Kuulin myös, että aikana ennen ”suunnitellun vanhenemisen” idean keksimistä ihmiset saattoivat löytää hyvän asun omiin häihinsä, ja pitää sitä sitten kaikissa juhlissa aina omiin hautajaisiinsa asti. 1930-luvun laman aikoihin pohdittiin, pitäisikö ihmiset velvoittaa tuomaan tavaransa tietyn aikaa niitä käytettyään tuhottaviksi ja ostamaan uusia, jotta talous kasvaisi. Se idea ei sentään saanut tuulta siipiensä alle.

Sen sijaan tuli markkinat. Tuotteista tehtiin niin houkuttelevia, että ihmiset omasta vapaasta tahdostaan toteuttivat markkinoijien ideaa. He alkoivat ostaa, vaikka eivät tarvinneetkaan.

Miksi tämä oli tärkeää markkinoijien mielestä? Että talous kasvaisi! Miksi muuten talouden pitää kasvaa jatkuvasti? Se ei mahdu mun pieneen päähäni. Siksikö, että voisimme ostaa taas lisää? Ja miksi sitten piti ostaa lisää?

En muuten ostanut sitä paksua untuvatakkia. Sen sijaan menin kirpputorille ja löysin sieltä hienon takin, joka maksoi ehkä 5% untuvatakin hinnasta. Se saa kestää seuraavat kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Taidanpa jatkossa suunnata useamminkin askeleeni kirpputoreille. Ja ehkä käytän käytettynä saamaani tietokonetta vielä pari vuotta pidempäänkin, vaikka työnantaja kustantaisi mulle uuden jo aiemmin. Eikä talouteni taida luomuruokaankaan kaatua. Ehkäpä pystyn kävelemään ylimääräisen korttelin lajittelupisteeseenkin, enkä dumppaa kaikkia jätteitäni niihin pariin roskikseen, jotka löytyvät pihapiiristä.

Ps. Luonto ei säästele, dokumentissa todettiin. Se tuottaa kaikkea runsaasti. Lehtiä, kukkia… kaikkea. Mutta ”käytetyt” lehdet ja kukat eivät ole jätettä. Ne eivät päädy kaatopaikoille eivätkä toisten riesaksi. Ne tuovat uutta elämää. Se on se malli, jonka Luojamme suunnitteli.

Sosionomin jouluaatoksia

2010-12-25T14:44:00.005+02:00

(klikkaa kuvaa niin näet sen isompana!)

Mulla on kerrottavana hyviä uutisia sinne huolen mustimmallekin vyöhykkeelle. Se kertoo lahjasta, jota ei anneta vain kilteille lapsille! Oikeastaan sitä ei anneta lainkaan kilteille lapsille. Ai miksi ei? No, tiedättekö, kilteillä lapsilla (ja aikuisilla) on usein taipumus ajatella, että he ansaitsevat lahjansa. Ja tätä lahjaa ei voi ansaita, siksi se ei yleensä kelpaa niille kilteille. Ne kiltit myös ajattelevat, etteivät he tätä lahjaa tarvitse. En tajua, miksi. He kuvittelevat olevansa liian hyviä ottamaan vastaan sitä lahjaa. Ehkä se johtuu siitä, että tää lahja ei oo vain leikkikalu - se haastaa koko ihmisen. Ei niin, että nyt tuhmatkin lapset saavat lahjoja - ei siis väliä, olemmeko kilttejä vai tuhmia. Se on annettu, jotta niin kiltit kuin tuhmat lapset ja aikuiset voisivat tulla uudeksi. Ja jos ajattelet olevasi tarpeeksi hyvä, eihän sun tarvitse tulla uudeksi.

No, joka tapauksessa mä oon iloinen siitä lahjasta, koska mun ainakin tarvii muuttua. Se on, paitsi kaikkein paras lahja, myös kaikkein suurin ihme mitä maailmassa on koskaan tapahtunut (ehkä se on yksi syy myös siihen, miksi jotkut eivät halua sitä - se kuulostaa oikeastaan liian uskomattomalta ollakseen totta!). Nimittäin JUMALA - niin, ihan oikeasti, se Luoja, maailmankaikkeuden Luoja - Hän tuli ihmiseksi! Syntyi pieneksi lapseksi ja makasi kapaloihin käärittynä eläinten syöttökaukalossa. Sen takia me voidaan tuntea Jumala. Tiedäthän, koko käsite Jumalasta on usein liian kaukainen, että ihmiset oikeasti vois sen käsittää. Mutta pieni lapsi seimessä, ja sitten aikuinen tallaamassa Galilean katuja ja parantamassa sairaita, se on helpompi käsittää. Ja kun seuraa Hänen elämäänsä, siis lukee siitä siitä isosta Kirjasta tai kuuntelee tai mitä vain, voi ymmärtää paremmin millainen Jumala oikeasti on. Ja sen lisäks Hän ei tullut vain näyttämään millainen Jumala on, vaan, niin kuin laulussa sanotaan: "Mary did you know that your baby boy will save our sons and daughters?" (tiesitkö, Maria, että poikavauvasi tulee pelastamaan poikamme ja tyttäremme?) Hän tuli siksi, että voisi maksaa meidän velkamme kuolemalla meidän puolestamme ja voittamalla itse kuolemankin.

Joten, todella, se on hyvä uutinen sinne harmaalle ja mustalle vyöhykkeelle. Toivottavasti myös kilteille lapsille ja juuri meille :)

Ajatuksia syksyn varrelta 1 – Kohtaamisia metrossa

2010-12-05T16:45:00.000+02:00

Metrossa tapaa monenlaisia ihmisiä. Vanhoja ja nuoria, kodittomia sekä kiireisiä tyylikkäitä virkanaisia ja –miehiä, kerjäläisiä, kaupustelijoita, kaikkia. Etelämpänä metrossa tai muilla kulkuneuvoilla matkustaessani paikan sai automaattisesti kaikki naiset. Juuri koskaan et nähnyt naista seisomassa, jos yksikin mies (ellei oikein vanha tai sairas) istui. Tässäkin miljoonakaupungissa joka pysäkillä kovaääniset muistuttavat antamaan paikkansa raskaana oleville naisille, lasten kanssa matkustaville, vanhoille ihmisille sekä invalideille.

Hyvin tämä paikan antaminen näyttää toimivankin. Monet myös osaavat vaatia paikkansa. Kerran ystävien kanssa bussilla matkustaessamme bussiin tullut noin keski-ikäinen naisihminen mitään sanomatta ja silmiin katsomatta tunki penkin viereen seisomapaikalle, jossa saattoi pitää viereisestä kaiteesta kiinni. Nuori mies, joka paikalla oli seissyt, tunnusti kyllä myöhemmin ihmetelleensä naisen käytöstä, mutta väistyi sentään syrjään. Toisen kerran metrossa istuessani sisään tullut mummo käveli suoraan eteeni ja ennen kuin refleksini ehtivät reagoida hänen läsnäoloonsa, hän jo pyysi (tai käski…) minun nousta ja antaa hänelle paikkansa.

Kaikki eivät kuitenkaan ota tätä palvelua niin itsestäänselvyytenä. Useat vanhatkin ihmiset seisovat mukisematta metrossa, ja kun joku nousee antaakseen heille paikkansa, kiittävät kauniisti.

Kerran metroon tuli kerralla monta ihmistä. Minulla oli istumapaikka, mutta näin että juuri sisään tulleiden joukossa oli vanhempi naisihminen. Välissämme seisoi niin paljon ihmisiä, että minun oli vaikea aluksi saada häneen katsekontaktia. Lopulta sen onnistuin saamaan, ja tarjosin hänelle paikkaani. Hän kieltäytyi kauniisti hymyillen, koska oli jäämässä pois jo seuraavalla pysäkillä. Niinpä istuin takaisin paikalleni. Hetken päästä hän kuitenkin pujotteli kaikkien ihmisten välistä luokseni. Luulin, että hän olikin muuttanut mielensä ja aioin nousta seisomaan. Sen sijaan hän laittoikin kätensä olalleni ja sanoi: ”Antakoon Jumala terveyttä!” Sitten hän pujotteli takaisin metron ovelle ja metron pysähdyttyä taas häipyi väkijoukon mukana.

Niin, kanssamatkustajiin voi suhtautua hyvin monella tavalla.

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä...

2010-09-04T18:54:00.005+03:00

Yksin vieraalla maalla skype-keskustelut hyvän ystävän kanssa ovat pitäneet voimissa. Nyt niihin oli odotettavissa tauko. Miten selviäisin? Mietin, voisinko soittaa toiselle ystävälleni. Ongelma oli vain siinä, että tämä ystäväni asuu Afrikassa. Millaisella hinnalla soittaminen hänelle voisi onnistua?

Sain selville erään ulkomaanpuheluja säällisellä hinnalla tarjoavan yhtiön nimen. Tutkin netistä hintoja. Kyseisellä yhtiöllä ei näyttänyt olevan yhteyksiä kyseisen Afrikan maan kanssa. Skypekään ei toimisi viikonloppuna, joten en voisi sitä kautta soittaa ystävälleni. Olin pettynyt.

Bussimatkalle sattui toinenkin suomalainen, puolituttu työmatkallaan. Niitä näitä juteltuamme hän yhtäkkiä kysyi, tahtoisinko soittaa johonkin - Suomeen, Venäjälle, mihin vain. Hänen työkännykästään voisi soittaa. "Afrikkaan?" "Joo, siitä vain!" hän vastasi. Perillä bussimatkan päässä löytyi rauhallinen nurkkaus, jossa sain rauhassa kuunnella rakkaan ystävän ääntä ja jakaa hänen kanssaan elämänvaiheitamme hetken ajan.

Ei tällaista tee kuin Jeesus. Samalla sain kuulla Hänen äänensä. Sitäkin kaipaan ja rakastan. Hänkin tahtoo kuulla ääneni, ja kaipaa minun kertovan Hänelle, mistä iloitsen ja mitä suren. Ja Hänkin tahtoo kertoa minulle asioita omalta sydämeltään. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, niin hyvää ja tarpeellista se onkin ja niin oikeaa ja normaalia kuin sen syöminen onkin. Kunpa sen joka hetki tajuaisinkin ja näkisin, että on oleellisempia asioita kuin omat päivittäiset tarpeeni.

Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Matt.4:4

Ruska-aikaan

2010-08-19T19:27:00.004+03:00

Ala-asteella opin, että puut tarvitsevat lehtivihreää yhteyttämiseen. Syksyn tullen lehtipuut keräävät vihreänsä talteen runkoon, että se olisi sitten taas uusien lehtien käytössä keväällä. Silloin lehdet muuttuvat keltaisiksi ja punaisiksi ja oransseiksi. Ja ihmisetkin saavat nauttia värikkäästä luonnosta jonkin aikaa.

Nimittäin siihen asti, kun puut pudottavat lehtensä. Mutta puut osaavat luopua. Ne kantavat lehtiään vain muutaman kuukauden (näin meillä Suomessa), sitten ne taas päästävät irti. Luottaen, että kevät tuo uuden elämän ja uudet lehdet. Lehtivihreäkin on rungossa tallessa. Ja joka kevät ne työntävät esiin uudet lehdet, eivätkä ajattele, että muutaman kuukauden kuluttua niistä pitää taas luopua.

Mutta lepät. Ne ovat vielä tuhlailevaisempia: ne pudottavat lehtensä vihreinä! Miten niillä on varaa siihen? No, sekin meille kerrottiin ala-asteella. Lepillä on pienet ystävänsä, joihin ne luottavat. Ne pienet sädesienet siellä juurinystyröissä, jotka elävät symbioosissa lepän kanssa. Ne sitovat ilman typpeä, jonka avulla leppä voi valmistaa uutta lehtivihreää joka vuosi. Ja lehtivihreä jaetaan lehtien mukana eteenpäin, maata lannoittamaan. Näin siunausta saavat sekä sienet, lepät, maa sekä me, jotka yhä saamme nauttia hapesta, jota lepätkin meille tuottavat kesäisin. Onko se sitä ”ystävien tekemistä väärällä mammonalla”, josta Jeesus puhuu Luukas 16:ssa? Jaa eteenpäin sitä, mitä olet saanut. Ja luota, että itsekin saat, mitä tarvitset.

Jospa minäkin osaisin päästää irti luottavaisesti ja iloiten, kuten lehtipuut! Joskus säilöen talteen sen, mitä tarvitsen ollakseni hedelmällinen. Joskus päästäen siitäkin irti, luottaen, että uutta annetaan kun sen aika tulee. Antaen eteenpäin senkin, mitä ilman en usko voivani elää, saati sitten siunata toisia. Onhan minulla maailman rikkain Isä, jolta saan kaiken mitä elämään ja jumalisuuteen tarvitsen! Ja onhan minullakin niitä ystäviä, joiden kautta Isäni minua siunaa.

Ansioton, valtavan kallis armo

2010-07-15T00:09:00.006+03:00

Minulta kysyttiin vuosia sitten, onko mun pakko aina olla samaa mieltä Jumalan kanssa kaikesta. Kysyjä ajatteli, että vaikka hän kovasti kunnioittaisi jotakuta ystäväänsä, ei hän kuitenkaan olisi kaikesta samaa mieltä tämän kanssa.

Tässä jotain ajattelemisen aihetta kysymykseen Timothy Kellerin kirjasta ”Tuhlaajaisä” (Päivä 2010):

”Muutama vuosi sitten tapasin naisen, joka alkoi käydä seurakunnassa, jossa palvelen. Hän sanoi käyneensä kirkossa kasvuvuosinaan ja kuulleensa aina, että Jumala hyväksyy meidät vain, jos olemme riittävän hyviä ja säällisiä. Hän ei ollut koskaan kuullut sanomaa, jota hän nyt kuuli: että voimme olla Jumalan hyväksymiä silkasta armosta, Kristuksen työn kautta, huolimatta mistään, mitä teemme tai olemme tehneet. Hän sanoi: ’Siinä vasta pelottava ajatus! Toki hyvällä tavalla pelottava, mutta pelottava kuitenkin.’

Uteliaisuuteni heräsi. Kysyin naiselta, mikä oli niin pelottavaa ansaitsemattomassa, ilmaisessa armossa. Hän vastasi jotenkin tähän tapaan: ’Jos pelastuisin hyvien tekojeni perusteella, niin se, mitä Jumala voisi pyytää minulta tai mitä hän voisi panna minut kokemaan, olisi jotenkin rajoitettua. Olisin kuin veronmaksaja, jolla on oikeuksia. Olisin tehnyt velvollisuuteni ja nyt ansaitsisin tiettyä elämänlaatua. Mutta jos tosiaan on niin, että olen syntinen, joka on pelastunut silkasta armosta – Jumalan kannettua äärimmäiset kustannukset – silloin hän voisi pyytää minulta mitä tahansa.’”

C.T. Studd on sanonut: ”Jos Jeesus Kristus on Jumala, ja kuoli puolestani, silloin mikään uhraus, jonka voin tehdä Hänen hyväkseen, ei voi olla liian suuri.”

-------------------------------------------

Kun minulta kysyttiin tuo kysymys, vastasin, että ei mun tarvitse olla kaikesta samaa mieltä Jumalan kanssa. Voin toki väitellä Hänen kanssaan. Jumalalla vaan on yleensä taipumus voittaa nämä väittelyt.

Olen väitellyt Hänen kanssaan. Esimerkiksi siitä, ihanko todella Hän odottaa minun lähtevän, taas, naimattomana. Eikö ole muuta vaihtoehtoa? Miksi?? Olen kysellyt, kapinoinut, väitellyt. Ja Hän on taas voittanut väittelyn.

Länsimainen yhteiskunta antaa ymmärtää, että elämän tarkoitus on eroottinen rakkaus ja romanssi. Se on suurin toivo, joka voi olla, sitä kaikki tavoittelevat. Luin jostakin, että myös kristillisissä piireissä usein ajatellaan, että avioliitossa voi olla ongelmia – mutta sinkkuus on ongelma!

Paavali rukoili Efeson seurakunnan puolesta, että heidän silmänsä avautuisivat näkemään sen toivon, johon heidät on kutsuttu.

Se toivo on ikuinen. Se vastaa jokaiseen elämäni kysymykseen. Se kertoo Jumalasta, joka todella maksoi äärettömän hinnan. Se kertoo Isästä, joka antoi ainoan Poikansa – kuinka Hän ei siis antaisi kaikkea muutakin mitä tarvitsen? Se tekee minusta Isäni tyttären, joka on ylpeä Isästään ja tahtoo olla niin kuin Hän – ja tehdä Hänet tunnetuksi kaikkialla. Se antaa minulle täyttymyksen ja ilon, joka on suurempi ja syvempi kuin mikään mitä voisin saada mistään ihmissuhteista, tyydyttävimmästä työstä tai itseni toteuttamisesta.

Miksi en panisi toivoani tähän Jumalaan? Ilouutinen on se, että Hän ei pyydä minulta mitään, mihin Hän ei tekisi minua kykeneväksi. Siksi Häntä rakastan.

luontooo!!!!!!

2010-04-16T20:47:00.003+03:00

Христос воскрес!

2010-04-04T16:02:00.004+03:00

«Христос воскресе из мертвых, смертию смерть поправ и сущим во гробех живот даровав»

"Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti, ja haudoissa oleville elämän antoi!"

Eläke-eduista ja työnhausta

2010-02-07T19:00:00.003+02:00

Eläkepommi uhkaa, oletko valmis? Keskisuomalaisesta luin joku aika sitten, että ihmisten eläkkeelle siirtymisen ajankohtaa pitäisi saada myöhäisemmäksi. Joku oli ehdottanut porkkanaksi (vai keppikö lie), että vasta 40 vuotta työtä tehtyään voisi saada täydet eläke-edut. Aika harva suomalainen täyteen eläkkeeseen silloin yltäisi. Minä en ainakaan.

Oli kerran työnantaja, joka palkkasi firmaansa työntekijöitä. Ensimmäisenä tulleille hän lupasi hyvän palkan sekä kunnon eläke-edut. Se kuulosti paremmalta kuin mistä he olivat koskaan uneksineet. Tämän takia kannatti hankkia kaikki se univelka opiskeluaikana, kun he tekivät kolmea työtä yhtäaikaa opintojen kanssa! Nyt se palkittiin.

Jonkin ajan kuluttua työnantaja palkkasi lisää työntekijöitä. Heillä oli vielä koulutus kesken eikä juuri työkokemustakaan, joten ensin palkatut vähän nurisivat siitä. He sentään olivat nähneet paljon vaivaa päästäkseen juuri tähän työpaikkaan, nuo uudet pääsivät vähän kuin siivellä! Tilanteeseen kuitenkin sopeuduttiin, olihan se hyvä että nuokin ihmiset saivat töitä. Ja hyviä työntekijöitähän he olivat, vaikkei heillä niin kovaa kokemusta ollutkaan kuin ensin palkatuilla.

Mutta työnantaja ei lopettanutkaan siihen. Seuraavaksi hän pestasi firmaansa pitkäaikaistyöttömiä, sitten ihmisiä, joilla oli aivan eri koulutus, ja vielä toisia, joilla ei ollut koulutusta lainkaan. Heille hän tarjosi koulutuksenkin työn lomassa ja samalla hyvän palkan. Ensin tulleet kuulivat huhua, että näiden viimeiseksi pestattujen palkka oli aivan sama kuin heidänkin. Sehän oli jo liian paksua. Mutta ei siinä kaikki. Työnantaja palkkasi vielä ihmisiä, jotka olivat aivan kohta jäämässä eläkkeelle. Kun he sitten jäivät eläkkeelle, he saivatkin yllättäen aivan samat eläke-edut kuin ensin palkatuille oli luvattu, vaikka he olivat ennen tähän firmaan palkkaamistaan tehneet vain hanttihommia.

Silloin ensin palkatut, ne parhaiten koulutetut ja eniten kokemusta kartuttaneet, päättivät ryhtyä lakkoon. He valittivat työnantajalle, että tämä oli epäoikeudenmukainen. Miksi nämä toiset saivat täysin samat edut kuin hekin, vaikka heillä oli kokemusta ja koulutusta paljon vähemmän kuin heillä? Eikö heille nyt olisi kuulunut ainakin tuntuva palkankorotus?

Mutta työnantaja vastasi: ”Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet tästä palkasta? Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”
(Kts. Matt.20:1-16)

Tällainen työnantaja minulla on. Hän ei muuten sano työhönottohaastattelussa: ”Valitettavasti en valinnut sinua, koska sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta ja koulutusta.” Hänellä on minulle ihan oma paikka, ja siihen Hän minut kouluttaa. Ja eläke-etuna on taivas.

Kirjallisesta ja suullisesta kulttuurista

2010-01-27T20:16:00.003+02:00

Opin lukemaan ja kirjoittamaan nelivuotiaana. Siitä lähtien olen lukenut niin paljon että mummikin sanoi että pää paperille haisee. Nautin lukemisesta ja kirjoittamisesta (nautin tosin myös puhumisesta, niin kuin minut tuntevat saattavat tietää).

Lukeminen on tärkeää. Niin minulle kerrottiin lapsena. Kirjoista aukeaa ovi tiedon suureen maailmaan. Kirjoista voi oppia paljon. ”Olet sitä mitä luet”, sanoo Aku Ankan mainoskin. Ja onhan se niin. On tärkeää, millä itseämme ruokimme, myös henkisesti. Eläköön siis Gutenberg! Hänen ansiostaan luettavaa riittää. Miten tietämättömiä ihmiset ennen häntä ovatkaan olleet! Ja kuinka kukaan voi kasvaa hengellisestikään lukematta Raamattuaan itse? Hyvä olisi lukea mahdollisimman paljon muutakin hengellistä kirjallisuutta.

Entä kun ihmiset eivät vain lue? Tilastojen mukaan kaksi kolmasosaa maailman aikuisväestöstä eivät osaa tai halua lukea – tai sitten he eivät muuten vain lue, vaikka osaisivat ja haluaisivatkin. Eikä tämä koske vain kehitysmaita. 58% yhdysvaltalaisista ei ole lukenut yhtään kirjaa lukiosta päästyään. 42% yliopistoista valmistuneista amerikkalaisista ei ole lukenut yhtään kirjaa valmistumisensa jälkeen. Yli puolet hollantilaisista aikuisista on tuskin koskaan lukenut kirjaa. Tanskalaisetkaan eivät ole kovin innokkaita lukijoita. Vaikka osaisivat lukea. Entä suomalaiset?

Voi ihmisiä! Voivatko he yleensäkään oppia mitään, koska he eivät lue? Jo heidän kykynsä abstraktiin päättelyyn kärsii. Ja mikä pahinta, he eivät ymmärrä kirkkojemme hienoja kolmen kohdan systemaattisia saarnoja tyyliin ”tee näin” tai ”Jumala on a) tällainen b) tuollainen c) sellainen”. He vain haukottelevat ja miettivät viimeksi näkemäänsä leffaa tai tulevaa tapaamista.

Syyllisiä on tietysti paljon kiireisestä elämänrytmistä sähköiseen mediaan. Postmoderni aika on pahasta, vai mitä? Mehän jatkamme sanomamme julistusta niin kuin ennenkin! Ihmisten on muututtava lukutoukiksi voidakseen olla opetuslapsia. Eikö niin? Eikö Jeesuskin kirjoittanut kirjoja ja saarnannut hienoja systemaattisia kolmen kohdan saarnoja ja ruokkinut siten ihmisten lukutaitoista mieltä?

Ai ei. Hän taisikin kertoa kertomuksia. Pitäisiköhän meidänkin? Kertomuksistahan ihmiset tuntuvat elävän. Niitä tulee joka tuutista. Hyviä ja huonoja kertomuksia. Ja ne muokkaavat ihmisten maailmankuvaa. Eikö meillä olisi parempia kertomuksia heille kerrottavana? Jumalan tarinoita, omia tarinoitamme, toisten tarinoita, ihmisten omia tarinoita -siitä, miltä ne hienot raamatulliset periaatteet näyttävät oikeassa elämässä.

Muistakaa

2009-12-28T14:42:00.000+02:00

Remember, remember the fifth of November,
The gunpowder treason and plot,
I see no reason
Why the gunpowder treason
Should ever be forgot.

Joka vuosi 5.10. britit muistavat erästä vuonna 1605 sattunutta tapausta. Guy Fawkes -niminen heppu yritti silloin räjäyttää parlamenttitalon, koska ei pitänyt kuningas James Ensimmäisen päätöksestä säilyttää Englanti protestanttisena. Juoni saatiin kuitenkin selville ennen kuin Fawkes ehti sen toteuttaa, ja niinpä kuninkaan ja parlamentin henki säilyi. Fawkes sen sijaan poltettiin roviolla, ja sen jälkeen joka vuosi Britanniassa ja joissain sen Kansainyhteisön maissa on poltettu kokkoa ja räiskytelty ilotulitteita taivaalle. Joskus kokossa kuulemma poltetaan myös Guy Fawkesia esittävä nukke.

Pitäkää tarkoin huoli siitä, ettette unohda, mitä olette omin silmin nähneet,
ettette koko elämänne aikana anna sen lähteä mielestänne
ja että kerrotte siitä lapsillenne ja lastenlapsillenne.
Mooses (5.Moos.4:9)

Ensimmäisenä adventtina menin Englannissa anglikaanikirkkoon. Siellä, samoin kuin muissa jumalanpalveluksissa adventin aikana, sain kuulla, että ensimmäisenä adventtina kuuluu puhua Kristuksen toisesta tulemisesta. Sellaista puhetta en ole kuullut Suomen kirkoissa. Kristuksen paluusta puhumista pidetään pelotteluna.

Keskuksellamme eräässä kappelihetkessä saimme ryhmissä tehtäväksemme miettiä, miten voisimme viestiä oman aikamme ihmisille, että sanoma Kristuksen toisesta tulemisesta on hyvä uutinen. Hetken ryhmäkeskustelujen jälkeen saimme nähdä toinen toistaan luovempia ja mielenkiintoisempia esityksiä aiheesta. Mielestäni yksi parhaista oli erään ryhmän esitys, jossa mies luki joululahjatoivelistaansa. Hän toivoi mm. voiteita, jotka tekevät nuoren näköisiksi. Yhtäkkiä kuului ääni, joka sanoi: ”Kun Kristus palaa, ei tarvita sellaisia voiteita. Silloin ei ole vanhenemista, sairautta eikä kuolemaa.” Mies toivoi myös lamppuja, jotka vievät vähemmän energiaa. Ilmastonlämpenemistä hillitäkseen hän oli päättänyt vaihtaa kaikki lamput uusiin. ”Kun Kristus palaa”, toinen ääni sanoi, ”Hän asettaa kaiken ennalleen. Enää ei ole ilmastonlämpenemistä eikä saasteita.” Lopuksi mies toivoi, että meluisat naapurit muuttaisivat pois. Mutta kun Kristus palaa, ei ole myöskään enää ristiriitoja ihmisten välillä.

Sellaista valtakuntaa minä odotan. Se on hyvä uutinen. Sellaisesta valtakunnasta sain myös kuulla jo lapsena. Siksi en koskaan ole osannut pelätä Jeesuksen paluuta. Jos, ja kun, seuraan Häntä (ja miksi en tahtoisi niin tehdä?), Hän on minun puolellani. Se valtakunta kuuluu minulle, ja meille.

Suomi! Osa II

2009-12-20T21:43:00.001+02:00

Neljä kuukautta ei ole kovin pitkä aika. Se on riittävän pitkä aika, että oma kieltä ehtii tulla ikävä. Olisi niin mukavaa vain puhua suomea. Olisi kiva ilmaista ystävyyttä ja kiintymystä niillä sanoilla, joilla olen tottunut sitä ilmaisemaan. Olisi kiva saada rukoilla suomeksi yhdessä ystävien kanssa. Olisi kiva laulaa suomalaisia lauluja ja ylistää suomeksi. Jumala ymmärtää minunkin kieltäni, ja saan toki ylistää Häntä suomeksi. En voi kuitenkaan jakaa sitä kokemusta niiden ystävieni kanssa, jotka eivät ymmärrä suomea.

Oli myös jännä huomata, että ystävystyminen toista kieltä puhuvien ihmisten kanssa auttoi siinäkin kriisissä. Oli yllättäen kiva laulaa ja rukoillakin kielellä, joka on hyvän ystäväni kieli, vaikkei minun kieleni olekaan. Ja aina voin jakaa jotain omasta kulttuuristani. Voin tehdä kiisseliä ja kaikki oppivat, mitä sana ”kiisseli” tarkoittaa. Järjestin myös itsenäisyyspäiväjuhlat ystäville ja kerroin Suomen historiasta. Ystäväni Sveitsistä teki suomalaista graavilohta juhlaa varten :).

Kotiin palattuani istuin virastossa odottamassa vuoroani. Yhtäkkiä huomasin, että seinällä oli suomenkielisiä esitteitä. Ihmeellistä! Itseasiassa puhe radiossakin oli suomeksi. Välillä tosin tuli englanninkielinen laulu muistuttaen, että elämme globaalissa maailmassa. Tarjolla oli suomenkielisiä aikakauslehtiä luettavaksi. Sain asioida virastossa omalla kielelläni.

Mikä etuoikeus onkaan, että on olemassa maa, jossa voin käyttää omaa kieltäni missä vain! Olen joskus erehtynyt luulemaan, että se on itsestäänselvyys. Ei se ole. Ei pienillä kieliryhmillä, ei edes sellaisilla, joihin kuuluu Suomen verran ihmisiä.

Suomi!

2009-12-15T22:07:00.002+02:00

Iloinen yllätys paljastui lentokoneessa: Helsingissä pakkasta 7 astetta, ja ikkunasta näin että luntakin oli! Hejja Suomi!

Voiko lentokenttävirkailijaa kiittää suomeksi?
Yöksi pääsin ystävän luokse ja kyyti tuli lentokentältä hakemaan :). Ja seuraavana päivänä Keski-Suomeen. Lunta riitti täälläkin. Ja pakkasta!

Pitääkö Suomessa pysähtyä punaisissa valoissa katua ylittäessä?

Sauna!

2009-11-14T16:48:00.002+02:00

Melkein löin ennätykseni, kolme kuukautta ilman saunaa! Onneksi ei tarvinnut ylittää sitä. Onneksi oli suomalainen ystävä lähellä, ja pitkä viikonloppu hänen luonaan viikko sitten. Onneksi oli vapaa-ajankeskus uima-altainen - ja sauna! Tosin sauna ei ollut uima-altaan yhteydessä, vaan sinne piti kiivetä erikseen portaat ylös. Pukea välillä päälle ja riisua uudestaan. Ja laittaa uikkarit päälle saunaankin, se kun oli yhteinen miesten kanssa. Eikä nää britit ihan ilman kulje pukuhuoneissakaan... Lisäksi se normaalisti maksoikin ylimääräistä, sen normaalin uimisen lisäksi. Mä tosin sain viikon ilmaisen kokeilun sinne keskukseen :). Ja niinpä pääsin seuraavana päivänä uudestaan, kun eka kerralla meidät ajettiin sieltä pois melkein heti - sauna suljettiin puoli tuntia ennen kuin meille oli kerrottu. Mutta seur. päivänä menin takaisin, uin, ja saunoin :). Kiitos Herralle, olen puhdas taas ;). Seuraavan kerran ehkä kotona kuukauden päästä. Ellen sitten löydä toista keskusta, jossa saisin uuden ilmaisen kokeilutarjouksen ;). Mutta ensin pitäisi parantua tästä nuhayskästä. Huh.

Jaakobista ja hartaista rukouksista

2009-11-12T18:16:00.003+02:00

Luin lapsena Raamatusta, että vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.

Se asettaa ikään kuin laatuvaatimuksen rukoukselle. Mitä on harras rukous? Onko mun rukoukseni tarpeeksi harras? Ellei mitään tapahdu, tarkoittaako se, etten rukoillut tarpeeksi hartaasti?

Muutenkin sana ”harras” on vähän epäselvä suomenkielessä. Tarkoittaako se, että käsiä pitää puristaa ristiin niin että rystyset ovat valkoiset? Tarkoittaako se, että pitää paastota paljon? Tai yleensäkin olla pyhempi kuin tavalliset ihmiset. Entä, jos en olekaan tarpeeksi harras rukoillessani?

No, uusi käännös sanoo saman asian vähän eri tavoin. "Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan." (Jaak.5:16) Yhtäkkiä laatuvaatimus poistuu. Näin asia vain on. Vanhurskaan rukous on voimallinen ja tehokas. Kannattaa siis rukoilla.

Sen toisen vaikean sanan suomentaakseni voisin tehdä oman käännöksen:
”Ihminen, joka on saanut syntinsä anteeksi ja jonka välit Jumalan kanssa ovat kunnossa – hänen rukouksensa saa paljon aikaan.”

Siinä ei olekaan kyse minusta ja siitä kuinka hyvä rukoilija olen. Kyse on vain siitä, että Jumala on päättänyt kuunnella minua. Ihmeellistä.

Kulttuurista, pinnanmuodoista ym.

2009-10-17T14:29:00.002+03:00

Kuinka ihanaa onkaan se että punarinnat muuttivat Englantiin kanssani! Nyt saan kuunnella suosikkilintuni laulua koko syksyn :).

Oon myös saanut ihmetellä Luojan luovuutta eri maiden pinnanmuotoja ym. suunnitellessaan. Niin paljon rikkautta on maailmassamme. Vau!

Miksi on kansantanssit Suomessa jääneet vain harvojen harrastukseksi?

Kohteliaisuus on tärkeää. Mulle opetettiin lapsena, että on tärkeää oppia kolme sanaa tai ilmaisua. Ne ovat kiitos, ole hyvä ja anteeksi. Englantilaisilla lapsilla on enemmän opittavaa. Kiitos on ”thank you”, se on helppo. Ole hyvä on joko ”here you are” tai ”you are welcome” riippuen siitä, sanotko sen esim. ojentaessasi jotain toiselle tai vastatessasi kiitokseen. Sitten on tietysti muitakin tapoja ilmaista sama asia, esim. ”Don't worry” tai ”my pleasure”. Englanniksi ”sorry”, ”excuse me” tai ”pardon” -sanoja käytetään vähän eri tilanteissa. Meille riittää vain yksi sana: ”anteeksi”. Muissa tilanteissa voi sanoa vaikka ”mitä?”, tai sitten tuuppia toisia sivummalle sanomatta mitään. ”Please”-sanaa emme tarvitse ollenkaan. Tai voihan sitä sanoa ”olisitko kiltti”, jos oikein kohtelias haluaa olla.

Entä miten suoraan asiat pitäisi sanoa? Kerran kauppaan mennessämme englantilainen kuskimme meinasi ajaa risteyksen ohi. Onneksi kyydissä oli myös hollantilainen opiskelija. Britit eivät olisi kehdanneet nolata kuskia sanomalla, että tuosta piti kääntyä.

Pohjoismaalainen kämppis helpottaa elämää. Ainakin voin rauhassa vaihtaa vaatteet omassa huoneessani eikä tarvitse mennä vessaan vaihtamaan, niin kuin jotkut muut täällä kuulemma tekevät. Niin, saunaa kyllä ikävöin. Eläköön Suomi!

Aihetta iloon

2009-10-02T14:46:00.000+03:00

• Tanskalainen kämppikseni
• Tsekkiläinen naapuri, joka lainasi koneensa mulle syksyksi, kun omani hajosi.
• Että saan tähän suomalaisen asetuksen ja pystyn kirjoittamaan ääkkösiä :)
• Että sain nukuttua hyvin viime yönä
• Skotlannin matka viime viikolla
• Suomalainen ystäväni, jota tapaan viikonloppuna
• Skottitanssit tänä iltana
• Ihmiset, jotka muistavat
• Lähetysjohtajan vierailu
• Ruisleipä, jota hän toi
• Ruisjauhot, joita löytyy kaupasta ja mahdollisuus leipoa leipää
• Kurssi, jota nyt käyn, on VALTAVAN innostavaa!
• Mielenkiintoiset kirjat, joita saan lukea
• Punarinta ja muut linnut, jotka laulavat ulkona vielä lokakuussa!
• Että Jeesus mua rakastaa, Raamattu sen ilmoittaa, vaikka olen heikkokin, Hän mua hoitaa hellimmin!

Nalle Puh ja fonetiikka

2009-09-06T18:53:00.004+03:00

Ensimmäisellä viikolla Englantiin tultuani kuulin, että kurssin tarkoituksena oli tutustua Puolen hehtaarin metsään. Tiedäthän metsän, jossa Nalle Puh ystävineen asuu. Olen kyllä kiinnostunut lapsista ja lapsityöstä. Tällä kertaa kuitenkin todella luulin tulleeni opiskelemaan hienolta kuulostavia asioita kuten fonetiikkaa (kaikenlaista ihmiskielten äänteisiin liittyvää), lingvistiikkaa (lisää asiaa ihmisten puhumista kielistä) sekä sosiokulttuurista kompetenssia (miten ihmisten kanssa pitäisi toimia). Sen sijaan kuulen, että tarkoituksena onkin tutustua Puolen hehtaarin metsään. Mikä tämä paikka oikein on?

No hyvä on, lähdetäänpä mielikuvitusmatkalle. Kuvitellaan Risto Reipas, Nalle Puh ja kaikki kaverit, kun he ensi kertaa löytävät Puolen hehtaarin metsän. Se on jännittävä paikka täynnä pieniä ja suuria ihmeitä. Kaikki ovat innoissaan tutkimassa metsää ja tahtovat löytää sen parhaat paikat. Ajan kuluessa jokainen löytääkin metsästä suosikkipaikkansa. Enää heillä ei ole suurta tarvetta tutkia metsän jokaista kolkkaa. He tietävät jo, missä parhaat paikat ovat.

Meille kerrotaan, että syntyessämme tähän maailmaan olimme samassa asemassa kuin Risto Reipas kavereineen, kun he ensi kertaa tutustuvat metsään. Meillä oli kyky oppia mitä kieltä tahansa ympärillämme puhuttiin. Jokeltelimme innoissamme ja pääste-limme suustamme hyvin erilaisia äännähdyksiä. Mutta aika pian jokeltelustamme ka-tosivat äänteet, joita ympärillämme olevat ihmiset eivät käyttäneet puheessaan. Samoin kuin Nalle Puh, Tikru, Nasu ja muut kaverit omassa metsässään, mekin löysimme suosikkipaikkamme äänteiden – tai fonetiikan – Puolen hehtaarin metsässä. Enää meillä ei ollut tarvetta tutkia metsän jokaista kolkkaa. Parhaat paikathan oli jo löydetty, eikö vain?

Niin meidän mielestämme. Mutta toisella puolella maailmaa asuvien ihmisten mielestä äännemetsän parhaat paikat ovat hyvin erikuuloisia kuin meidän. Siitäkin huolimatta, että olemme samassa metsässä – meillä on samanlainen puheentuottamiselimistö kuin heilläkin. Sitä elimistöä he käyttävät tuottamaan mitä erikoisimpia naksutuksia ja outoja vokaaleja, monenlaisia suhuäänteitä ja muita mielenkiintoisia äänteitä. Ja niihin me olemme tässä muutaman viikon ajan tutustuneet.

Oletko muuten huomannut, että kaikkien ihmisten mielestä meidän pitkät vokaalimme ja kaksoiskonsonanttimme eivät olekaan niin normaaleja? Toisaalta he eivät voi ymmärtää, miksi emme henkäise pientä hoota jokaisen k:n, p:n ja t:n perään, ja luulevat että sanomme "gidos" kun yritämme sanoa "kiitos". Mutta emme mekään ymmärrä, miksi he työntävät kielensä hampaidensa väliin sanoessaan "thank you", ja sen sijaan sanomme vain "tänk jyy".

Puolen hehtaarin äännemetsässä on paljon enemmän tutkittavaa kuin luulinkaan!

Oivalluksia

2009-08-24T19:06:00.002+03:00

Tiesittekö muuten että suomen kielessä tulee pieni glottaali klusaali e-kirjaimella loppuvien sanojen (lukuunottamatta erisnimiä) perään? Kokeile vaikka itse!

(Ja jos et tiedä mikä on glottaali klusiili: se tarkoittaa kurkunpään sulkemista - jos se taas sanoo yhtään enempää). Ja siksi yhdyssanoissa, joiden alkuosa loppuu e-kirjaimeen, seuraava konsonantti kahdentuu. Esim. hernekkeitto. Tai liikennevvalo. :)

Jee, voin sittenkin oppia poromiesten kieltä!

Kesä ja kärpäsiä

2009-07-31T13:55:00.003+03:00

Tää kesä on ollut aika kiireinen. Huomaan nyt jälkeenpäin. Läheiseni taisivat huomata sen jo ennen sen alkamista, kun kuuntelivat tarinoitani tekemisistäni. Milloinkahan itse oppisin huomaamaan sellaiset asiat? Vai onko se tarpeen?

Tänään on viimeinen päivä Tampereella. Eilen illalla vietettiin viimeisen illan bileitä Heljän ja Markuksen kanssa, jotka mut olivat majoittaneet kotiinsa heinäkuuksi. Kiitos, Heljä ja Markus, oli hienoa saada nauttia vieraanvaraisuuttanne! Mietittiin siinä, että enhän oikeastaan ollut yhtään vapaapäivää heidän luonaan. Olin kesäjuhlilla, lastenleirillä, Jyväskylässä vanhaa ystävää tapaamassa, Hämeenkyrössä toisen ystävän synttäreillä... Sieltä tosin oli aikomus tulla pois jo lauantaina, mutta ukkoskuuro yllätti pyöräilijän. Siispä jäin sunnuntaihin. Ja jalat olivatkin jo veteliä, niinpä kotimatkakin kesti kauan. Heljä kysyi, oonko normaalistikin aina näin aktiivinen. Jaa että oonko? Kai sitten.

Niin, lomaa ei ole juuri ollut. Ainakaan sellaista, että olisi voinut aivot heittää narikkaan. Kesäkuun kaks ekaa viikkoa olin vanhempien luona ja nukuin pitkään aamuisin. Mutta muun ajan sitten valmistelinkin lastenleirejä ja välillä tapasin ystäviä. Sen viimeisen lastenleirin opetukset vaan eivät ottaneet valmistuakseen. Mitään ei syntynyt, vaikka kuinka yritin ja rukoilin ja yritin taas.

Ja sitten alkoivat leirit. Hyvinhän ne menivät. Paljon ihania kokemuksia taas takana. Lasten intoa seuratessa innostuu itsekin. Ja on niin palkitsevaa huomata, että he oikeasti oppivat asioita, ja Jumala oikeasti toimi ja kohtasi heitä, ja he myös kuulivat Hänen ääntään ja saivat olla Hänen käytössään! Lisää tällaista!

Aikaihmeitä sain kokea myös. Ne viimeisen leirin raamikset syntyivät yhtäkkiä kaikki kerralla. Kirjoitin vain, ja siinä ne olivat. Kaikkein hauskinta oli, että se tapahtui työajalla - samalla päivystin toimistolla ja kahvitin puolentoista tunnin välein haastatteluun saapuvia toiminnanjohtajaehdokkaita.

Kesäjuhlilla aloin kriiseillä sitä, kun olin niin väsynyt lastenleirin ja tiiviin työviikon jälkeen. Yllättäen Jumala järjestikin mulle löysemmän viikon ja "pikkuloman", pari etäpäivää viikon puolivälistä alkaen. Ja sain tavata ihmisiä, joita oli tärkeä tavata. Tulevaisuus ja menneisyys selkenivät taas lisää :). Ja sit sainkin virkistyneenä mennä taas takaisin Tampereelle, ja leireillä sen kolmannen leirin.

Mutta nyt kyllä odotan ensi viikkoa. Loma! Ei tietokonetta, tuskin puhelintakaan (kun ei sähköä niin ei voi ladata...). Ja pyöräilyä ja mökkeilyä, saunomista ja uimista ja soutelua hyvän ystävän kanssa :). Maltan tuskin odottaa!!!

Kertokaa kansoille maan: Jumala ei petä lupaustaan!

2009-07-29T10:09:00.001+03:00

23 vuotta sitten oli Rämemaja. Se oli kaunis ja valoisa.

Mutta myrskytuulet tulivat. Ne kaatoivat Rämemajan. Rauniot vain olivat jäljellä. Ja muistot.

Kului vuosia. Sitten Isä sanoi: ”Tule kanssani puutarhaan! Saat nähdä vielä, että Rämemajakin korjataan.” Lähdin matkaan.

Kului vuosi. Toinen. Kolmas, neljäs. Tutustuin – ja rakastuin – pikkuhiljaa puutarhaan, ja Isään. Viisi vuotta kului. Kuusi vuotta. Seitsemän. Kahdeksan, yhdeksän, kymmenen...

Ei sittenkään! Eihän ole vielä lokakuu. Ei ihan kymmentä! Kesäkuussa vierailin Rämeellä, jossa Rämemaja oli ollut. Parin viikon päästä Gospel Ridersit toivat rakennuspuita. Tontinpaikka löytyi Facebookin välityksellä.

Rämemaja. Kuinka kaunis sinusta taas tuleekaan!

Kertokaa kansoille maan: Jumala ei petä lupaustaan!
Hän nostaa taas maahan poljetun, ja heidän kyyneleensä kuivataan!
(Pekka Simojoki)

Leireilyä ja kummeilua

2009-06-28T11:51:00.004+03:00

Takana kaksi lastenleiriä kummipojan kanssa. Voi rakkautta. Teltassa nukkumista ja monia mieleenpainuneita hetkiä ja keskusteluja. Voi rakkautta!

Eilen loppui leiri samassa paikassa, jossa itse kummipoikani iässä opin uimaan ja rakastuin ensi kertaa, kun iso poika katsoi muhun päin ja hymyili... Siellä myös joku isompi tyttö kehui lauluääntäni ruokalaulua laulaessamme, ja opin, että Jeesus on Herra. Nukuin myös parhaan ystäväni kanssa teltassa, jonka olimme nimenneet rämemajaksi (vai olikohan se rämemökki?) ja joka oli kuuma kuin sauna. Sitä oli telttamme tänäkin vuonna - paitsi ensimmäisenä yönä.

Ja taas pakkaamaan, niin kuin kummipoikakin totesi. Sitä se matkalaisen elämä on. Pakkaamista ja muuttamista. No tällä kertaa ei Tamperetta kauemmas, ja vain viideksi viikoksi...

Nähdään taas, sanoi kummipoika erotessamme. Neljäntoista päivän tai vuoden päästä. Tai kahden. Koita nyt selvitä siitä sitten.

Marjanpoimintaa

2009-06-11T07:32:00.002+03:00

Otteita päiväkirjastani 21.8.2005:

Poimin tänään vattuja. Niitä oli paljon, ne oli isoja ja helppo poimia. Poimin 20 minuutissa (enempää ei ollut nyt aikaa) saman määrän, mihin toissapäivänä kului tunti tai puolitoista. Silloin niitä oli vähän ja harvassa, ne oli pieniä ja suuren vaivan ja rämpimisen päässä. Mutta säälistä niitä vattuja kohtaan niitä silloin vain poimin... ettei ne ihan sinne mädäntyisi...

”Näethän, on vainioilla viljaa
Se odottaa kaivaten leikkaajaa.
Työmiestä pientä ja heikkoa
Kutsutaan elonkorjuuseen.”
(Hilja Aaltonen)

Joskus ja jossain paikoin saadaan korjata sitä satoa kerralla paljon, ja vähemmällä vaivallakin ehkä. Mukavissa oloissa, tarvitsematta kovin paljon nähdä vaivaa sen etsimisessä. Silloinkin se on tärkeää ja arvokasta. Se sato ”odottaa kaivaten leikkaajaa”, eikä työmiehiä ole liikaa. Ellei kukaan mene sitä korjaamaan talteen, se menee hukkaan.

Mutta toisissa paikoissa työ voi tuntua epäkiitollisemmalta. Vaikka paljon näkee vaivaa ja kokee vastustusta (niin kuin nokkosia ja horsmia täynnä olevissa vattupaikoissa), satoakin löytää siihen työmäärään nähden vähän ja harvassa. Mutta sekin sato ”odottaa kaivaten leikkaajaa.” Ja ”ellei sitä kukaan tee, se tekemättä jää!”

Kuka tahtoisi mennä sinne, minne ei ole helppo mennä? Sinne, missä ei ole mukavuuksia. Sinne, minne kulkuyhteydet ovat hankalia, ellei melkein mahdottomia. Sinne, missä ei ole tunkua työntekijöistä. Sinne, minne pääseminen vaatii paljon luovuutta ja vaivannäköä - ja sittenkään et voi koota suurta yleisöä, vaan ihmiset ovat harvassa. Sinne, missä kaikki ei ole tuttua ja turvallista. Sinne, missä on liian kylmä tai kuuma, likaista tai pelottavia ötököitä. Sinne, minne meneminen voi olla jopa vaarallista.

Jumala kysyy: ”Kenet minä lähetän? Kuka menee puolestamme?” Onko oma mukavuuteni tärkeämpää kuin sato, joka odottaa kaivaten leikkaajaa – vaikka tiedän, että palkkio on kaiken vaivannäön arvoinen? Välittäisinkö ihmisistä, joiden puolesta Kristus on kuollut?

Yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä

2009-06-01T20:14:00.004+03:00

Otetaanpa viitisenkymmentä erilaista ihmistä ja laitetaan heidät opiskelemaan samaan pieneen oppilaitokseen. Parikymmentä heistä sijoitetaan oppilaitoksen pihapiirissä oleviin asuntoloihin, joissa he voivat (lue: heidän täytyy) jakaa arkensa ja elämänsä varsin tiiviisti toistensa kanssa. Asetetaan vielä koko oppilaitos Suomi-neidon varpaaseen kauaksi kaikesta, lähimmästä taajamastakin (ja kaupasta) noin 10 kilometrin päähän. Annetaan parillekymmenelle opiston opiskelijoista lähetystyöhön ja kulttuurien väliseen kommunikointiin liittyviä opintoja ja pannaan heidät pohtimaan omaa suhdettaan esimerkiksi yksilöllisyyteen ja yhteisöllisyyteen. Tulos: sisäistä kasvamista!

En nauti yleensä kovasti suuressa porukassa hengailusta, varsinkaan jos en tunne toisia porukan jäseniä hyvin. Vaikka olen puhelias ja suhteellisen ulospäin suuntautunut, sellaisissa tilanteissa helposti vetäydyn ja tunnen itseni ulkopuoliseksi. Sen sijaan aika harvoin on tilanteita, jolloin en haluaisi olla tai viettää aikaa läheisimpien ystävieni kanssa, vaikka toki yksin oloakin toisinaan tarvitsen. Tarvitsen yhden tai kaksi läheisempää ystävää, joille voin puhua omista asioistani avoimesti. Se tuntuu vielä korostuvan, kun viime vuodet ovat olleet aika pitkälti matkalaukkuelämää, paikasta toiseen muuttamista, ystävien hyvästelemistä ja uusiin tutustumista. Mutta olen myös huomannut, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin minä.

Miten yhteisössä pitäisi elää? Olen oppinut, että tarve puhua omista asioistaan ja valikoida ystäviä persoonallisuuden mukaan liittyy enemmän individualistisen kuin yhteisöllisen kulttuurin piirteisiin. Ei yhteisöllisen kulttuurin kasvatti mieti niin paljon yksilöiden persoonallisuuseroja tai sitä, miltä minusta tuntuu. Tärkeää on yhteisö. Yksilön identiteetti on täysin siihen sidoksissa. Toisaalta ryhmän jäsenellä ei ole myöskään tarvetta pohtia, hyväksytäänkö häntä ryhmässä vai ei. Jos hän kuuluu ryhmään, hän kuuluu siihen. Piste. Jos ei kuulu, se on toinen juttu. Länsimaissa yksilö rakentaa yhteisöä, ja luottamus syntyy hänen omista saavutuksistaan. Idässä ja etelässä yksilö syntyy yhteisöön. Luottamus syntyy ryhmän jäsenyydestä.

En nyt sano, että toinen näistä näkökulmista olisi oikeampi kuin toinen. Molemmissa on etunsa ja ongelmansa. Lähdettyäni Santalasta en voi pitää yhteyttä koko yhteisön kanssa (sitä ei ole enää), vain yksilöiden. Silloin on etuna, että jotkut suhteet ovat läheisempiä – heidän kanssaan varmaan tulee pidettyä yhteyttäkin enemmän.

Jotakin yhteisöajattelustakin on kuitenkin tarttunut. Ystävien jättäminen ja uuteen suuntaan yksin lähteminen ei tunnukaan nyt yhtä vaikealta kuin ennen, vaikka ystäviä onkin ikävä. En ole yksinäinen enkä irrallinen maailmassa, tässäkään tilanteessa. Kuulun yhä niille ihmisille, joiden kanssa elin viime vuodet, ja niille toisille, jotka ovat olleet elämässäni aiemmin. Eikä minun tarvitse miettiä, mitä he minusta ajattelevat. Kuulun heille ja he kuuluvat minulle. Piste.

30 vuotta...

2009-05-01T19:20:00.001+03:00

Huhtikuun 18. ja synttäreitä viettämässä Tallinnassa rakkaiden ystävien kanssa (oli heitä enempikin kuin kuvassa :)

Oleellisia asioita?

2009-05-01T18:13:00.004+03:00

Oleellisia asioita ei tosiaankaan oo niin paljon kuin voisin kuvitella. Ihmisten arvostus ja elatuksen murheet eivät kuulu niihin. Molemmista mua on kielletty murehtimasta.
Pari päivää sitten Jumala taas muistutti mua asiasta, jota Hän opetti mulle muutama vuosi sitten.

Sillä ei ole merkitystä, mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta.
Sillä on merkitystä, mitä minä ajattelen Jumalasta.

Ajattelenko, että Hänellä on asiat käsissään?
Annanko Hänen hallita?
Ajattelenko, että Hän on ylistykseni arvoinen silloinkin kun asiat eivät mene niin kuin odotin?
Ajattelenko, että Hän tietää parhaiten, rakastaa parhaiten ja tekee parhaiten?

Sun nimes korkein on, ylistyksen arvoinen
Mä tahdon laulaa: Niin suuri Hän on!

Ps. Tänään on vappu ja Kartanonneidit kylässä :). Käytiin Hangossa merenrantamilla piknikillä ja kivaa oli!

Extreme-elämää, rentoutumista, surua

2009-02-14T19:19:00.006+02:00

Viimeinen yö Sodankylässä.

Sodankylästä bussi toi Tornioon. Täällä pikkusiskon hyvässä hoivassa olen viihtynyt jo muutaman päivän. Ruotsissa tuli käytyä, rajan takana Ikeassa, ja kohta suuntaamme naapurimaata kohti taas (katso hänen blogistaan joitakin kuvia). Uimassakin käytiin ja vietettiin iltaa siskoni kavereiden kanssa tortilloja syöden ja paljon nauraen.

Maanantaiaamuna sain suruviestin. Ystäväni Sanna oli edellisenä iltana yllättäen muuttanut taivaan kotiin. Toissakeväänä kävimme koulua yhdessä Sannan ja Hannun sekä heidän lastensa kanssa Sveitsissä kolme kuukautta. Se oli tärkeää aikaa elämässäni, ja Sanna perheineen oli siihen paljon vaikuttamassa. Opin teiltä paljon sen kautta, miten toimitte yhdessä toistenne ja lastenne kanssa, miten kohtelitte toisia ihmisiä huomaavaisesti, miten selvititte konfliktitilanteita jne. Pitämänne opetustuokiot olivat innostavia ja opin niiden kautta paljon opettamisesta. Luulen, että kaikista esimerkkitunneista juuri teidän pitämänne olivat parhaat. Samoin opin siitä, mitä King's Kids -työ on - ei vain oppituntien, vaan myös teidän kauttanne.

Kun saksankielentaidottomana välillä väsyin saksankieleen huoneessani, oli ihana paeta yhteiselle parvekkeellemme, jossa sain jutella kanssanne suomeksi tai muiden läsnäollessa englanniksi. Sanna, olit minulle kuin sisko. Kuuntelit ongelmiani ja osoitit myötätuntoa ja ymmärtämystä ja rohkaisit. Oli myös ihana käydä kanssanne retkellä järvenrannalla ja maauimalassa. Teistä tuli minulle rakkaita, koko perheestä. Kiitos ystävyydestänne!

Teillä oli paljon unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia, mitä tekisitte yhdessä. Jostain syystä Jumala tahtoi ottaa Sannan jo luokseen kirkkauteen - hän on nyt perillä siellä, minne me kaikki suuntaamme. Jotenkin silti koen, että tämän kautta Jumala voi tehdä vielä enemmän Suomen King's Kids -työssä ja laajemminkin. Hän kylvää siemeniä - ja ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää.

Kaikista näistä sanoistani huolimatta minulla ei ole vastauksia miksi-kysymyksiin. Mutta ei tarvitsekaan - Jumala tuntee ne. Jumala lohduttakoon sinua Hannu ja tyttöjä, sekä Päiviä ja Penttiä ja Sannan veljiä perheineen!

Näin lähetystyöntekijöitä koulutetaan Lapissa

2009-02-04T22:04:00.003+02:00

Yhä odottelen niitä 40 asteen pakkasia!

matkalla pohjoiseen

2009-01-28T20:11:00.002+02:00

Viime viikon maanantaina mulla piti alkaa harjoittelu Sodankylässä. Monet kaverit kyselivät miksi, kun kerroin olevani tulossa tänne. Miksi? Olisiko parempaa paikkaa?

En kuitenkaan päässyt lähtemään vielä maanantaiksi, koska tiistaina mulla oli aika hammaslääkärille Hangossa. Välimatkaa on vain noin 1000 kilometriä. Poskiontelotulehduskierteen aiheuttanut murheenkryynini oli määrä juurihoitaa. Ostin netistä lipun yöjunaan tiistai-illalle. Vaihtoja vain neljä.

Maanantaina aamupäivällä hammaslääkäristä soitettiin. Hammaslääkärini oli sairastunut, eikä sijaista ollut saatavilla. Annetaanko sulle uusi aika? virkailija kysyi. Jaa. Se on sit viiden viikon päähän. Ja minkäs takia olinkaan vielä Hangossa?

No, ehdinpä vielä vierailla ystäväni luona ja tarjota lastenhoitoapuakin. ja pakata rauhassa ja nauttia hangon talvesta (hah!) Tiistai-iltana lähdin matkaan matkalaukkuni, reppuni, käsilaukkuni ja suksieni kanssa. Turkuun asti sujui ihan hyvin. Siellä vaihtoaikaa Tampereelle menevään junaan oli aikataulun mukaan viisi minuuttia. Karjaalta Turkuun tuleva juna oli pari minuuttia myöhässä. Juuri kun olin vaununi ovella tavaroineni, juna lähti liikkeelle. Jumala, mitäs nyt? Rovaniemelle asti piti päästä!

Menin lippuluukulle kyselemään, mitä tekisin. Ystävälliset virkailijat selvittelivät asiaa, ja sainkin vaihdettua paikan tunnin päästä Rovaniemelle lähtevään yöjunaan! Eikä edes tarvitsisi vaihtaa Tampereella :). Nukkumaan pääsin aikaisin, ja perillä juna olisi myöhemmin, joten ei tarvinnut niin aikaisin noustakaan. Juna ei ollut kovin täysi, joten sain kolmen hengen hytin kokonaan itselleni :). Ja korvaukseksi hässäkästä vielä kupongin, jolla sain aamulla ravintolavaunusta teetä ja pullaa! Kuulostikin jo Jumalan jutulta :).

Rovaniemeltä matka jatkui linja-autolla vielä parin tunnin verran. Perillä pääsin suoraan ruokapöytään Lapin herkkuja syömään. Ja illalla lasten raamattukerhoon! Entä voisitko saarnata huomenna, harjoittelun ohjaajani kysyi. Jaa... No, Herra oli uskollinen ja antoi aiheenkin :).

Jumalan(ko?) moite

2008-12-31T00:17:00.000+02:00

Oon tässä viime aikoina huomannut itsestäni jotain asioita, joissa en ole hyvä. Illalla jäin niitä pohtimaan. Ihmettelin, mitä voisin tehdä. Miten voisin itseäni muuttaa? Mitä toiset ajattelevat näistä heikkouksistani, joista jotkut ovat varmasti aika ilmeisiä? Mitä itse ajattelisin ihmisistä, jotka toimisivat minun laillani vastaavissa tilanteissa? Rasittuisin tietysti.

Yhtäkkiä tunsin – niin, ennemmin tunsin kuin kuulin – Jumalan puhuvan. ”Kun minä moitin sinua jostain”, Hän sanoi, ”en tee sitä niin, että masennut ja ahdistut siitä. Minä osoitan suoraan sormellani tiettyyn kohtaan, ja se tuntuu sinusta vapauttavalta – niin kuin tiedät itsekin. Enkä minä koskaan syytä sinua siitä, millainen olet. Kun siihen on syytä, sanon vain, että nyt teit tuossa asiassa väärin.”

Samalla tuli mieleeni lastenlaulu, jota krokotiili Kroko laulaa levyllä Jone ja Kroko: ”Saan mä olla tällainen kuin oon, Jumala luonut minut on! Saan mä olla tällainen kuin oon, arvokas mä oon!” Ja samalla tuli hyvä mieli. Masennus heikkouksistanikin haihtui nopeammin kuin oli tullut. Jumalalla on käyttöä tällaisillekin ihmisille kuin minä!

Tule Joulu, osa III

2008-12-25T13:00:00.004+02:00

Kiitos kun saavuit Sä maailmahan
Lahjoista suurin Sä oot taivahan.
Suo että nähdä saan apusi ainiaan
Luonasi olla saan kiittäen Sua.

Tässä näkyy osa niistä ihmisistä, joiden vuoksi voin myös nauttia joulusta. Kiitos, kun olette perheeni, rakastan teitä!

Tule joulu! Osa II

2008-12-23T11:00:00.005+02:00

Eräs ystäväni kysyi multa vähän aikaa sitten, olenko jouluihminen. Jaa, se riippuu siitä, miten ”jouluihminen” määritellään.

Pääsinpä ylös sängystä kun näin, että lunta oli satanut! Kuvan otti siskoni eilen

Mun jouluni ei synny siitä, että saan aloittaa hyvissä ajoin joululaulujen kuuntelemisen tai laulamisen tai joulukoristelut. Ei joulutunnelmani synny edes lumesta, vaikka sitä rakastankin. Elämässäni oli aika, jolloin kapinoin kaikkia jouluperinteitä vastaan – yhtä lailla uskonnollisia kuin ei-uskonnollisia perinteitä. Kapinoin sitä vastaan, että joulu oli joko iloisia tonttulauluja, raskasta uskonnollisuutta tai sitten harrasta tunnelmaa, joka syntyi lumisateesta ja joulukuusen tuoksusta.

Viime jouluna kotona

Miksi niin pitäisi olla? Miksei Vapahtajan syntymästä voi laulaa iloisesti ”kevythenkisessä pikkujoulujuhlassa”? Miksi jouluhartaudet ovat yleensä niin vakavia tilaisuuksia? Miksi hengelliset joululaulut ovat melkein aina mollissa? Miksi ”oikea” idyllinen joulutunnelma syntyy siitä, että asiat tehdään niin kuin ne on aina tehty?

Muutaman vuoden ajan todella kamppailin tämän asian kanssa. Halusin löytää jotain syvempää joulusta. Ja löysin sen.

Kuvittele paimenet kedollaan tekemässä jokaöistä työtään. Yhtäkkiä taivas on kirkkaampi kuin koskaan ennen. Fanfaarin soidessa innostunut enkeli ilmestyy julistamaan suurinta sanomaa, jota koskaan on julistettu. Se ei näytäkään samalta kuin kiiltokuvissa! Itse asiassa paimenet ovat pelosta suunniltaan.

Entä ”taivaallinen sotajoukko”, joka tulee perässä? Varmastikaan he eivät näytä hartailta ja vakavilta laulaessaan kunniaa Jumalalle korkeuksissa. Ei suinkaan, he ovat aivan täpinöissään ja odottavat kärsimättöminä vuoroaan päästä kaiuttamaan ilmoille ylistystään. Ihmiskunta on joutunut eksyksiin, mutta nyt – juuri nyt! Jumala korkeuksissa on katsonut heidän puoleensa ja täyttänyt vuosisatoja ja –tuhansia sitten antamansa lupaukset. Paimenetkin ne lupaukset tuntevat, ja tietävät isänsä niiden toteutumista odottaneen. Nyt on tullut aika, ja sanoma kerrotaan ensimmäisenä juuri heille! Voiko olla suurempaa tai iloisempaa sanomaa?

Niin, minäkin oon joutunut eksyksiin. Mulla ei olisi mitään toivoa yhteydestä Jumalan kanssa, ellei Jumala olisi tehnyt jotain. Mutta Jumala korkeuksissa ei jäänyt korkeuksiinsa. Hän katsoi puoleeni – ja sun puoleesi – ja syntyi lapseksi seimeen. Hän kasvoi aikuiseksi ja eli kanssamme. Hän kantoi mun erehdykseni ja syntini, ja sun. Hän kärsi, kuoli ja nousi kuolleista. Hän teki sen, koska Hän rakasti mua ja sua.

Ei todella ole suurempaa ja iloisempaa viestiä! Siksi tahdon elää. Siksi innostun taas joulusta. Tämä viesti ansaitsee suuren juhlan ja vaikka kaikki ne perinteet, vaikka ei olekaan riippuvainen niistä (paitsi ehkä joulukinkusta ;)).

Kyllä mä taidan olla jouluihminen – CHRISTmas person, niin kuin englanniksi voisi sanoa ☺.

Tule joulu! Osa 1

2008-12-16T16:53:00.003+02:00

Tulkoon loma!
Unohtukoon tentit, projektit, kaikki!
Pois ajatuksistani opiskeluaatokset
ja pinnistäminen, kun ei ole varaa pitää sairaslomaa,
ettei projektit kaadu päälle myöhemmin.
En tahdo ajatella David Brainerdia enkä huomista Jesajan tenttiä,
johon pitäisi juuri nyt olla lukemassa
enkä ole, kun kirjoitan tätä!
Tahdon vain olla! Levätä, unohtaa stressin,
ottaa vastaan joulun
- sen sanoman, että Lapsi on meille syntynyt,
Poika on meille annettu.
Eikä Hän odota multa pinnistystä tai vääntöä
Hän on tullut poistamaan sorron ja sodan
Hän on tullut antamaan ilon.
Ja Elämän.

Kiitos Jesaja, kun kerroit sen meille!

kuvia

2008-11-30T13:38:00.004+02:00

"Kuitenkin pyydän elävää vettä, jota juotuani en janoa milloinkaan..." Meillä on Jesajan kurssi meneillään. Aamupalalla Hannan kanssa nautin Kirjan antimista :).

Meillä oli Tammisaaressa Kids' Action Night. Hieno ja hauska ohjelma ja teema olivat valmiina, mutta lapset eivät tulleet! Niinpä pidimme hauskaa keskenämme ;)

Pieniä ihmeitä ja suuria iloja

2008-11-25T17:11:00.007+02:00

Viime viikolla saimme nähdä erikoisen luonnonilmiön. Taivaalta satoi styroksia! Katso vaikka. Mietin, olikohan taivaasta vesi loppunut, kun piti lähettää styroksia lumen sijasta. Illalla ja seuraavina päivinä on kyllä tullut oikeata luntakin. Ja sitä on paljon, täällä Hangossa asti! Kiitos Jumalalle! Se piristää tosi paljon, kun muuten välillä poden Santala- tai kutsumusangstia.

Styroksia vai lunta?

Ja sitä paitsi Jumala on ollut todella hyvä ja uskollinen. Hän on aina kanssani, niin kuin Hän on luvannut. Hän on puhunut ja lohduttanut silloin kun olen sitä kaivannut. Hän kestää myös valitukseni ja nyrkin puimiseni ☺.

En aina oikein meinaa ymmärtää Jumalaa. Hänen toimintansa ja huolenpitonsa ei mahdu ymmärrykseeni.

Myrsky kaatoi yhden puunkin opiston vierestä.

Keväällä ihmettelin vähän, kuinka ”köyhä opiskelija” voi työnteon sijasta käyttää kesälomansa matkusteluun, ja käyttää siihen yhtä paljon rahaa kuin tarvitsisi syksyllä opintoihin. Päätin kuitenkin luottaa Jumalaan, joka kutsui matkaan lähtemään. Matkalta palattuani huomasin, että tililläni oli yllättäen rahaa suunnilleen yhtä paljon kuin jos olisin ollut töissä ne viimeiset kolme viikkoa helikopterilla lentelyn sijasta. Ja ne rahat ovat riittäneet tänne asti.

Sen ei pitäisi yllättää. Lupasihan Hän, joka varpusistakin huolehtii, pitää huolta myös minun tarpeistani. Sen sijaan se, että Hän pitää huolta myös turhamaisuudestani, on ihmeellistä.

En ole koskaan käyttänyt paljon rahaa vaatteisiin. Toisaalta sitä rahaa ei ole ollut, toisaalta en ole kokenut sitä suureksi tarpeeksi. Ne monta vuotta vanhat ovat kelvanneet ihan hyvin. Viime vuosina olen yllätyksekseni huomannut, että minulle onkin tärkeämpää se, mitä päälleni puen. Ja sitten yksi toisensa jälkeen ystäväni ovat tulleet luokseni ja antaneet minulle omia kauniita vaatteitaan.

Tänä syksynä aloin miettiä, mitä kenkiä voisin käyttää hameen kanssa. Kesäkengät vai juhlakengät? Yritin kertoa itselleni, etten tarvitse saappaita. Se ei ole todellinen tarve, se on vain toivomus. Juurihan kesällä ostin uudet kengät, ihanat, vedenpitävät, kauniit kävelykengät. Sain ne puoleen hintaan. En voi heti tarvita uusia kenkiä. Sitä paitsi saappaita ei saa kovin paljon alle satasella. En voi käyttää sellaista rahaa kenkiin, kun minulla on oikeita tarpeitakin. Ei, en tarvitse uusia kenkiä.

Ehkä arvaatkin jo lopun tarinasta. Eräs ystäväni sanoi, että hänellä olisi yhdet saappaat, joita hän ei tarvitse. Haluaisinko ne? No haluaisin toki ☺. Nyt minulla on saappaat.

(Kuvat Asta Peltola)

Vielä nykypäivän Suomessa(ko?) joku ajattelee näin?

2008-11-14T19:50:00.002+02:00

Apologian kurssilla saimme ryhmätyön aiheiksi eettisiä kysymyksiä. Ihmettelin vähän, mitä niil-lä on tekemistä uskon puolustamisen kanssa. Olen aina mieltänyt sen aiheen koskevan lähinnä luomisen tai Jumalan olemassaolon puolustamista, ehkä myös kärsimyksen ongelman pohtimis-ta.

Eilisen Hesarista luin kuitenkin (eettisen?) kysymyksen, joka herätti minussa pienen uskonpuo-lustajan. Aiheena oli erään kirkkoherran sukupuolenvaihdosleikkaus, ja mielipideosastolla joku ihmetteli, kuinka konservatiivisia toiset voivatkaan olla. ”Kuinka on mahdollista”, hän kirjoitti (näin ulkomuistista siteerattuna), ”että vuonna 2008 Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa joku pitää sukupuolenvaihdosleikkausta moraalisena kysymyksenä?” Kirjoittajan mielestä siinä oli kyse suunnilleen samasta asiasta kuin syöpäleikkauksessa. ”Eikö ennemmin olisi moraaliton-ta jättää leikkaus tekemättä?”

No, elintärkeän syöpäleikkauksen ja sukupuolenvaihdosleikkauksen eroja jokainen voi pohtia itse mielessään. Mutta kirjoittajan kysymys oli varmasti vilpitön. Voiko sukupuolen vaihtamises-sa olla mitään väärää? Toinen mielipidepalstan kirjoittaja ihmetteli, että ilmeisesti monet vielä ajattelevat, että minkä luoja on luonut, sitä ei saa ihmiset mennä muuksi muuttelemaan. ”Siitäkin huolimatta, että Luoja olisi tehnyt virheen ja laittanut ihmisen väärään ruumiiseen.”

Mitä jos koettu sukupuoli tosiaan on Luojan luoma piirre ihmisessä, samoin kuin homoseksuaa-lisuus? Raamatun kanta varsinkin jälkimmäiseen on selvä, sukupuolenvaihdosleikkauksista siellä ei sattuneesta syystä puhuta. Miesten pukeutuminen naisten vaatteisiin kyllä kielletään, joten il-miö ei ehkä ollut aivan tuntematon. Mutta miksi meidän pitäisi 2000-luvun Suomessa välittää siitä, mitä joskus kauan sitten jotkut ihmiset ajattelivat ja Raamattuun kirjoittivat? Eikö moraali muutu kulttuurin mukana? Jos joku syntyy homoksi – tai tytöksi pojan ruumiiseen – mitä väärää sen julkituomisessa voi olla?

Olin puolitoista vuotta sitten opiskelemassa lapsi- ja nuorisotyön periaatteita Sveitsissä. Siellä eräs miespuolinen opettajamme kertoi meille, että jos joku on joskus ”syntynyt homoksi”, hän on sellainen. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa lapsuuteensa, hänellä oli ollut homoseksuaalisia taipumuksia. Hänen oli aina ollut vaikea samastua poikiin ja hän viihtyikin paremmin tyttöjen seurassa. Niinpä teini-iässäkin ”muiden tyttöjen” mukana hänkin alkoi katsella poikien perään.

Yhdessä suhteessa hänen tarinansa kuitenkin poikkesi muiden ”synnynnäisten homojen” tari-noista: hän ei ole enää homo. Jossain vaiheessa hän Jumalaa etsiessään puoliksi tiedostamattaan-kin alkoi myös rukoilla, että hän voisi vahvistua mieheydessään. Olikohan joku hänelle täysin vieras henkilö hänelle siitä profetoinutkin? Pikkuhiljaa hän tiedosti yhä paremmin, mistä hänen taipumuksensa johtuivat. Valitettavasti en nyt muista tarkkaan hänen tarinaansa (kanssaopiskeli-jani, täydentäkää tätä tarinaa!), mutta pääpointti siinä oli, että perhetilanteensa ja kaveripiirinsä-kin vuoksi hän ei ollut oikeastaan koskaan saanut vahvistusta pojan identiteetilleen. Niinpä hän olikin ennemmin kokenut itsensä tytöksi.

Ja Jumala eheytti häntä. Siihen aikaan, kun hän oli meille kertomassa tarinaansa, hän sanoi mm: ”Nyt minusta tuntuu oudolta, että olen joskus ollutkaan homo”. Hän oli vuosia ollut naimisissa (naisen kanssa), ja heillä oli muutama lapsi. Vaikka hän oli lapsesta asti ollut homoseksuaalisesti suuntautunut, Jumala ei ollut luonut hänestä homoa. Eikä Hän myöskään jättänyt häntä homoksi. Meille mies neuvoi, että lapsia pitäisi vahvistaa myös oikeassa sukupuoli-identiteetissään. Sillä on suuri vaikutus.

Napsahdus

2008-11-12T18:04:00.003+02:00

Luulinpa ihan kykeneväni hallitsemaan tekemiset ja projektit ja stressinikin siihen päälle. Ja tähän viikkoon asti aika hyvin onnistuinkin. Nyt kun muut vastuut alkoi helpottaa, väsymys iski päälle. Ja tänään napsahti. Ehkä se oli se uususkonnollisten virtausten tentti, jossa olisi pitänyt muistaa enemmän kuin yhden ihmisen aivot pystyvät pikalukemisella rekisteröimään. Iltapäivällä jumpassa huomasinkin yllättäen, etten kykene edes jumppaamaan. Pitäisiköhän tutustua itseensä paremmin ettei napsahdus tapahtuisi niin yllättäen ja niin kokonaisvaltaisesti?

No, tänään en uhraa ajatusta projekteille. Huominen katsotaan sit uudestaan. Mut huomenna ja perjantaina meenkin opettamaan 5-6-luokkalaisille ruotsia, Venäjän maantietoa, fysiikkaa, matikkaa, uskontoa ja teknisiä töitä :).

Tarvitsemmeko toisiamme?

2008-11-11T21:23:00.000+02:00

Näin kerran draaman, jossa useita ihmisiä seisoi eri puolilla lavaa kynttilät kädessään. Jeesus an-toi jokaisen kynttilään tulen, mutta kohta paholainen tuli ja puhalsi liekit sammuksiin. Kynttilän kantajat eivät voineet estää häntä tekemästä sitä, ja kun liekki oli sammunut, he kaatuivat maa-han.

Mutta sitten Jeesus tuli taas, nosti heidät pystyyn ja vei heidät toistensa luo. Kun he seisoivat kä-sikynkkää vierekkäin, Jeesus sytytti heidän kynttilänsä palamaan taas. Taas paholainen tuli ja puhalsi laitimmaisen kynttilän sammuksiin. Mutta niin pian kun tuli oli sammunut, kyseisen henkilön vieressä seisova antoi tälle tulta omasta kynttilästään. Paholainen yritti kaikkensa, mut-ta tällä kertaa hän ei onnistunut saamaan tulenkantajia lannistettua.

Mikä on se voima, joka saa meidät kristityt erilleen toisistamme? Mikä saa meidät kilpailemaan keskenämme sen sijaan, että yhdistäisimme voimamme saavuttaaksemme päämäärämme, joka kuitenkin on meille yhteinen? Miksi näemme toisemme kilpailijoina emmekä veljinä ja sisarina? Miksi parhaimmillaankin haluamme pitää tietyn välimatkan toisiimme ja pitää työmme erillään, ja pahimmillaan mustamaalaamme toisiamme ja yritämme viedä kaloja toistenkin verkosta? Emmekö muista, että ”ei meri meidän oo, vaan meren Herran”, niin kuin eräs vanha laulu sanoo? Olemmeko unohtaneet, ettei kukaan saa kalastaa omissa nimissään, ”vaan kaikki kootaan yhteen koppaan kerran”?

Itseriittoisuus on maailman malli, ei Jumalan seurakunnan. Meidän tulee sanoutua siitä irti! Her-ra, anna anteeksi itseriittoisuutemme! Auta meitä tajuamaan, että et kutsunut meitä vain sietä-mään toisiamme vaan olemaan oikealla tavalla riippuvaisia toisistamme – myös sisaristamme ja veljistämme toisissa kirkkokunnissa ja kristillisissä järjestöissä. Auta meitä ymmärtämään, että tarvitsemme toisiamme. Silloinkin kun maailma ympärillämme huutaa: ”Tahdon tehdä asiat omalla tavallani!” ja: ”Minun ei tarvitse kuunnella ketään!” anna meidän silloinkin toimia vas-takkaisessa hengessä.

Olenko omituinen?

2008-10-30T16:39:00.001+02:00

Siskoni haastoi mut omituisuusskabaan. Viisi omituista asiaa pitäisi löytää itsestäni. Eihän mulla sellaisia ole, eihän? Mähän olen aivan normaali! Ja sit pitäisi haastaa viisi muuta ihmistä paljastamaan omia omituisuuksiaan. Kaikenlaista.

1. Tämän jaan siskoni kanssa. Rakastan kovaa pakkasta ja kaatosadetta. Rakastan sitä, kun saan pukeutua päästä varpaisiin säänmukaisiin vaatteisiin (yleensä en rakasta kastumista kuten siskoni) ja tanssia sateessa tai tuntea kuinka silmäripset kasvavat täyteen jääpuikkoja. Ihanaa!
2. Vaikka olen suomalainen, en pidä salmiakista. Ja keskieurooppalaisia taas hämmästytin sillä, että kaipasin aamupalaksi leivälleni kaakaovoin ja hillon sijasta juustoa, kurkkua ja tomaattia.
3. Eräs neljäsluokkalainen tyttö kertoi minulle kerran, että olen omituinen nainen, kun en käytä joka päivä meikkiä.
4. Eräs ystäväni ihmetteli jo ainakin kuusi vuotta sitten, kuinka minun ikäiseni (nais)ihminen voi nauttia puissa kiipeilemisestä. Nautin siitä yhä ;p
5. En ole tippaakaan kiinnostunut penkkiurheilusta. En edes (varsinkaan!) jääkiekosta, vaikka olisi kyseessä Suomi-Ruotsi –maaottelu. Se on kuulemma epäisänmaallista.

Haastan pastorini, lentävän Kiwin, Tinnin, Bexin ja Päivin.

On Herramme suuri Jumala, Hän hallitsee nyt!

2008-10-21T13:41:00.004+03:00

Syksy on ollut kaunista aikaa. Oon nauttinut opiskelusta ja ystävistä sekä Jumalastani. Oon oppinut paljon uutta mm. eri uskonnoista, vanhoista ja uusista. Sen kautta oon ymmärtänyt myös jotakin siitä, miksi Jeesus on niin ainutlaatuinen. Voi olla, että kaikki tiet vievät samalle vuorelle - mutta vain Jeesus vie taivaaseen asti! Minä en ainakaan halua jäädä sinne vuorelle. Jumala on ilmoittanut itsensä niin selvästi, ettei meidän tarvitse yrittää arvailla, millainen Hän on ja kuinka Häntä tulisi palvella.

Lokakuun toinen viikonloppu oli luvannut pitää lastenjumiksen seurakunnassani. Sattumoisin toiset olivat luvanneet puolestani, että johtaisin ylistystä samaan aikaan aikuisten puolella. Sain ystäväni pitämään lastenjumiksen, joten ei tarvinnut jakautua kahtia :)

Jumalanpalvelus oli lauantaina, kuten yleensä seurakunnassani Tammisaaressa. Täytimme koulun auton, Santalasta tuli mukaan 9 henkeä. Tilaisuuden jälkeen päädyimme kiinalaiseen syömään.

Viime vuonna meillä oli opistolla hieno itsenäisyyspäiväjuhla. Tänä vuonna päätimmekin sen sijaan järjestää 15.10. juutalaiseen tapaan Lehtimajanjuhlan. Iloitsimme yhdessä Jumalan teoista ja rukoilimme Hänen kansansa puolesta.

Minä pääsin soittamaan Sofaria :)! Taannoisesta trumpetinsoittoharrastuksesta oli hyötyä :).

(Kuvat on ottanut Asta Peltola. Hyvä Asta!)

Löysin sydämeni kadonneen!

2008-10-01T15:20:00.003+03:00

Sain sen kun täytin 18 vuotta. Se on siis ollut minulla – öh – kauan! Hyvin se on kestänyt monet kolhut. Viimeisen parin vuoden aikana se on saanut kokea kovia. Kanadassa kaksi ja puoli vuotta sitten erehdyin menemään kuumaan lähteeseen uimaan sen kanssa. Eihän se pitänyt rikkipitoisesta vedestä. Onneksi minulla oli viisas ystävä, jolla oli valkaisevaa hammastahnaa. Se teki ihmeitä.

Nyt pari viikkoa sitten menetin sydämeni. Yhtenä iltana iltapalalla huomasin, että se oli kadonnut! Konttasimme ystävieni kanssa pitkin ruokasalin lattioita – turhaan. Se oli mennyttä. Ei sitä myöskään ollut vaatteissani eikä huoneessani.

Yritin myös löytää uutta sydäntä. Kävin kaupassa niitä kyselemässä. Mutta sydämensiirto ei onnistunut. Ei löytynyt sopivaa.

Eilen kaksi ystävääni muuttivat Kartanosta Joutseneen. Autoin heitä laatikoiden kantamisessa sisään. Yhtäkkiä näin ulko-oven edessä jotakin. Sydämeni! Taas hammastahna löysi käyttöä, vaikkei sydän ollutkaan tällä kertaa ollut kosketuksissa rikin kanssa. Enää en ole sydämetön! ☺

Vaihdetaanko tekniikkaa?

2008-09-21T19:40:00.006+03:00

Viikonloppuna pääsin kuokkimaan erityislaatuiseen seuraan. Täällä opistolla oli Chariotsin (niille jotka eivät tiedä: musiikkiryhmä, joka sisältää kuoron, brassin ja bändin) harjoitusleiri, ja yhdessä erään toisen opiskelijan kanssa liityimme viikonlopuksi remmiin laulamaan alttoa.

Hanna-Maria Helenius oli lauantaina prässäämässä meitä yhä parempaan suoritukseen. Ruoska viuhui hymyssä suin, kun hän ammattitaitoisesti vaati meitä ylittämään itsemme. Oli mielettömän HAUSKAA (ihan oikeasti!) pinnistää vielä vähän lisää silloinkin, kun luuli jo antaneensa kaikkensa ja kuulikin, että tämä ”kaikki” oli vasta 10 % siitä, miltä sen pitäisi kuulostaa. Ja oli tosi hienoa laulaa mukana tasokkaassa porukassa ja saada kunnon opetusta!

Opin myös jotain uutta laulamisesta ja oikeista laulutekniikoista. Olen tosi hyvä laulamaan ääneni käheäksi, mutta tänä viikonloppuna se rasittui yllättävän vähän – vieläkin pystyisin laulamaan! Olen altto, ja normaalisti kykenen laulamaan ehkä a:han asti – tänä viikonloppuna tuli kieuttua kaksiviivaisesta eestä eikä edes paljon tehnyt heikkoa!

Niin, se raja kulkee siinä yksiviivaisen a:n kohdalla. Ainakin yhdellä laulutekniikalla. Kuulin tänä viikonloppuna, että on olemassa viisi erilaista laulutekniikkaa, ja vain kahdessa niistä on olemassa joku raja. Vaihda tekniikkaa, ja rajat katoavat! Eikö se päde muutenkin elämässä? Jos haluat päästä eteenpäin ja ylittää rajoja, ajattelu- tai jonkin muun tavan on muututtava.

Kuinka jatkaa kun tie näyttää olevan pystyssä?

Yhdessä laulussa sanoimme: ”Sua seurata tahdomme minne vaan.” Ajattelin, että ehkä nyt voin laulaa senkin hyvällä omallatunnolla. Olenhan jo luvannut jättää mukavuusvyöhykkeeni ja lähteä, kun Herra kutsuu. Sitten kuulin mielessäni sen pienen lempeän äänen: ”Nyt olet saavuttanut vain 10% kapasiteetistasi. Oletko varma, ettei jossakin ole se ’henkilökohtainen raja’, jota et tahdo ylittää?”

Joskus lähelle on pitempi matka kuin kauas. Entä jos Herra pyytää minua kertomaan kaupan kassalle, että Jumala on häntä lähellä ja haluaa kuulla, mitä hänelle kuuluu? Tai alkaa jutella junassa vieressäni istuvan mustiin pukeutuneen tytön kanssa? Sanonko Hänelle, etten ole niin sangviininen ihminen, enkä uskalla alkaa puhua vieraille ihmisille noin vain? En ainakaan Jumalasta. Eihän se ole edes kulttuurimme mukaista!

Enkä edes yritä ylittää tätä rajaa!

Siinä kulkee raja. Vai pitäisikö vaihtaa tekniikkaa? Korkeampaakin laulaminen onnistuu jopa altolle. Se on tänä viikonloppuna todistettu.

Taas Hankoniemellä

2008-09-11T18:22:00.004+03:00

Elämääni kuuluu taas opiskelua.
Kreikkaa, englantia ja omaehtoisesti myös venäjää ym.
Suomen Vapaakirkon historiaa. Tulokset on pian luettavissa Wikipediassa.
Suuria maailmanuskontoja.
Roomalais- ja Galatalaiskirjeitä.

Tässä jaksossa.
Lisäksi oon opetellut kurinalaisuutta - pyrkinyt pääsemään AIKAISIN nukkumaan, että jaksaisin herätä kello 6.15 ja mennä puoli seitsemäksi mereen. Se on jäätävää, voin kertoa!

Lueskelin vanhoja Suomen Viikkolehtiä Vapaakirkon historian projektia varten. Sieltä löysin mielenkiintoisen tiedon "Sandön (=sama paikka, jossa minäkin nyt opiskelen!) raamattukursseilta" (ja wanhalla fraktuurakirjoituksella):

Päiväjärjestys:
Klo 6. Herätyssoitto.
Klo puoli 7-7. Rukouskokous, johon toisinaan yhdistyi lyhyt tekstin walmistus.
Klo 7-8. Läksyjen luku.
Klo 8-puoli 9. Aamiainen.
Klo puoli 9-9. Wuoteet järjestetään ja huoneet siivotaan.
Klo 9-puoli 12. Luennoita.
Klo puoli 12-1. Wirkistystunnit.
Klo puoli 1-3. Luennoita.
Klo puoli 3-puoli 4. Päivällinen.
Klo puoli 4-puoli 5. Ulkotöitä.
Klo puoli 5-puoli 8. Läksyjen lukua, jolloin kaikkien tuli toimia hiljaa.
Klo puoli (itse asiassa tässä lukeekin kuoli) 8-8. Soitto- ja lauluharjoitus.
Klo 8-puoli 9. Illallinen.
Klo 9-puoli 10. Iltahartaus, jos taiwas oli kirkas, niin koetettiin tutustua tähtitaiwaaseenkin.
Klo puoli 10. Wuoteelle meno.

(Suomen Viikkolehti Nro 46/ 1922)

Tänään ja huomenna meillä on vieras WEC-järjestöstä. Hän puhui tänään mm. mukavuusvyöhykkeeltä lähtemisestä (lisää vettä myllyyn mun prosessointeihini!) sekä syistä, jotka johtaa lähetystyöntekijöiden kotiinlähtemiseen aiemmin kuin oli suunniteltu. Onko yllättävää tieto, että kaikkein suurin syy on se, ettei tulla toimeen työtovereiden kanssa? Lähetystyöntekijät eivät ole immuuneja tavallisten ihmisten ongelmille. Itseasiassa hekin ovat tavallisia ihmisiä!

joo. Muutin muuten Joutseneen. Eivät vielä ainakaan ole antaneet mulle uutta nenää terveyskeskuksessa, niin kuin opiskelukaverini ehdotti, joten asun siis toistaiseksi täällä :)

Ulos mukavuusvyöhykkeeltä

2008-09-11T18:19:00.005+03:00

Olen kuullut monenlaisia ajatuksia lähetystyöntekijöistä. Ja ehkäpä se koskee yhtälailla seurakuntien työntekijöitä ja aktiiveja kotimaassakin. Joidenkin mielestä he ovat yläpuolella kaiken inhimillisen. He eivät valita ruoasta, vaikka saisivat toukkia eteensä. Heillä ei ole ongelmia ihmissuhteissaan. He ovat pyhempiä kuin muut.

Ehkä näin ajattelevat ovat huomanneet, että heille olisi liian vaikeaa jättää mukavuusvyöhykkeensä ja kaiken rakkaan jälkeensä ja mennä sinne minne Jumala kutsuu. Varmasti on toisia ihmisiä, joilta tämä sujuu helpommin. Eikö niin?

Kohdataanpa totuus: mukavuusvyöhykkeemme jättäminen ei ole kiva juttu.

Minä ainakaan en haluaisi luopua ruisleivästä, saunasta ja mämmistä. Enkä missään tapauksessa haluaisi jättää perhettäni ja rakkaita ystäviäni taakseni. En todellakaan halua jättää uskovia ystäviäni enkä seurakuntaa, jossa tunnen oloni kotoisaksi. En halua luopua oikeudestani säännöllisiin terveellisiin aterioihin, vihanneksiin, maitotuotteisiin, lihaan ja perunoihin. En myöskään haluaisi olla liian kauan ilman suihkua tai muuta pesumahdollisuutta. Matkustelu on ihan jees, kunhan saan valita kohteen. Ja kunhan saan palata takaisin pian.

Ei minusta olisi siihen. En ole sen tyyppinen ihminen. Ja olen nyt ihan tosissani.

Silti tunnen myös Erään, joka on kutsunut minut. Tunnen Erään, joka jätti oman mukavuusvyöhykkeensä – taivaan – minun ja sinun ja kaikkien muiden vuoksi. En usko, että oli kovin mukava asia kuolla ristillä ja kantaa päällään kaikki se törky ja saasta jota me olemme tehneet. Mutta Hän näki jotakin, jonka takia Hän oli valmis kärsimään. Hän näki sinut ja minut sovitettuina Jumalan kanssa. Hän näki meidät taivaassa kanssaan. Ellei Hän olisi tehnyt sitä, meille ei olisi jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin helvetti. Ja siihen Hän ei halunnut suostua.

Tiedän myös että Hän kykenee varustamaan minut kaikella mitä tarvitsen, että voisin täyttää Hänen kutsunsa. Tiedän, että Hän on maailmankaikkeuden keskus (mitä mun silloin tarvii pelätä?) Hänen vuokseen voin kohdata huomisen. Hänen vuokseen kykenen lähtemään – ja lähden. Ei ole olemassa suurempaa etuoikeutta kuin palvella Häntä. Vaikka sitten se veisi minut mukavuusvyöhykkeeni ulkopuolelle.

Tiedän senkin, että meille on nyt olemassa kaksi vaihtoehtoa: taivas ja helvetti. Se pitää minut liikkeessä silloinkin kun ei tunnu siltä. Tiedän tarpeeksi hyvin, että jokainen meistä on syyllinen Hänen edessään. Tiedän, että tulee päivä jolloin meistä jokainen seisoo Valtaistuimen edessä – tuomittavana. Tiedän, että Hän on kiinnostunut kaikista ihmisistä ja jokaisesta kansanryhmästä joka puolella maailmaa. Myös niistä, jotka eivät ole koskaan kuulleet Hänestä. Tiedän, ettei Hän tahtoisi kenenkään tuhoutuvan. Hän tahtoo, että kaikki kääntyisivät Hänen puoleensa ja pelastuisivat.

Ehkäpä Hänen lapsenaan minullakin pitäisi olla jotain huolta ihmisistä joista Hän on huolissaan – sekä omassa maassani että sen ulkopuolella. Ja luulenpa, että palkkio on uhrauksen arvoinen.

Onko vapaus tavoitteemme?

2008-08-14T10:53:00.005+03:00

... ja millä hinnalla? Katsopa, mitä Alexander Solzhenitsyn, kaveri joka vietti vuosia Neuvostoliiton orjaleireillä Siperiassa, on mieltä meidän suuresta arvostamme :) Tämäpä mielenkiintoista!

Eikö olekin hassua?

2008-08-12T19:11:00.010+03:00

Saan sähköpostiini tai facebook-tililleni silloin tällöin kiertokirjeitä, joiden lopussa sanotaan "Eikö olekin hassua...". Sitten seuraa rinnastuksia, joiden tarkoituksena on syyllisyyttä herättämällä saada kirjeen vastaanottaja lähettämään se edelleen. Esim. "Eikö olekin hassua, että... olemme valmiita lähettämään eteenpäin viestejä, joiden sisältö on vähintäänkin kyseenalainen, mutta kun viesti puhuu Jumalasta, häpeämme lähettää sitä. Muista, että joka häpeää Jeesusta ihmisten edessä, sitä Hänkin häpeää Isän edessä...". Viesti saattaa olla hyvinkin puhutteleva, mutta lopputekstit lähinnä ärsyttävät. En usko, että kristityksi tunnustautumiseni on kiinni tuollaisten viestien lähettämisestä, enkä halua lähettää painostavia ja turhaa syyllisyyttä herättäviä tekstejä kenellekään. Saattaisin vielä lähettääkin sen itse viestin sisällön vuoksi, mutta en yrityksenä osoittaa Jumalalle ja toisille ihmisille, etten häpeä Häntä.

Silti minäkin nyt kirjoitan: "Eikö olekin hassua..." ja luen itseni niiden joukkoon, joiden on tarkistettava asenteitaan tietyissä kohden. Oikea syyllisyys voi saada aikaan positiivista muutosta :). Siksipä pyydän: Herra, muuta minut!

Siis: Eikö olekin hassua...

... että mielellämme muistutamme Jumalaa kaikesta siitä, mitä Hän on velvollinen meille tekemään ja antamaan, ja samalla jätämme huomioimatta sen, että Hänkin saattaa odottaa meiltä jotakin?

Hän kyllä pitää huolen siitä, että toteuttaa lupauksensa!

... että pidämme itsestään selvyytenä sitä, että Jumalan "velvollisuus" on pitää meistä huolta ja varjella kaikelta kärsimykseltä, ja kuitenkaan samalla emme halua tehdä mitään auttaaksemme niitä ihmisiä, jotka eri puolilla maailmaa kärsivät?

... että oletamme, että elämän - ja uskon - tulee olla helppoa ja mukavaa, ja unohdamme, että samaan aikaan monissa muissa maissa sisaremme ja veljemme joutuvat vaikean taloudellisen tilanteensa vuoksi asumaan toisessa maassa kuin perheensä - puolisonsa ja lapsensa - ansaitakseen rahaa perheensä elättämiseksi; että monissa maissa uskovat kokevat vainoa uskonsa vuoksi; että kaikilla heillä ei ole jääkaappia eikä puhdasta vettä - ja että Jumala ehkä haluaisi lähettää jonkun meistä sinne heidän luoksensa, samoihin olosuhteisiin, kertoaksemme heille, että Jumalalla on suunnitelma heidän elämälleen?

Jotkut asuvat näissäkin asumuksissa - heitäkin Jumala etsii

Jotkut lähtivät mukavuusvyöhykkeeltään - eivätkä palanneet (lähetystyöntekijöiden hautausmaa Pohjois-Intiassa)

... että mielellämme uskomme mainosten lauseet "koska olet sen arvoinen", ja ostamme niitä kalleimpia ja parhaimpia ja mukavimpia tuotteita, mutta emme ole valmiita astumaan ulos mukavuusvyöhykkeeltämme niiden miljoonien vuoksi, jotka eivät ole koskaan kuulleet, että Jumala on tullut alas taivaasta (suuremmasta mukavuudesta kuin meidän) valmistaakseen meille tien taivaaseen?

Jotkut eivät tiedä, että tie taivaaseen on valmis

Eikö ole todella hassua?

Kaikista sanoista kaunein

2008-08-08T20:39:00.003+03:00

Se on kaikista sanoista suurin.  Se on kirkas ja ihmeellinen. 
Se on kaikista sanoista kaunein.  Kaikkein pieninkin ymmärtää sen. 
Yksi sana - ja vuoria siirtyy.  Yksi sana luo historiaa. 
Yksi sana kun sydämeen piirtyy,  ilon hauraan se kukkimaan saa.

Se on kaikista sanoista herkin,  ja sen arkakin lausua voi.
 Se on sydämeen piirtänyt merkin.  Nyt se kaikilla kielillä soi. 
Yksi sana, ja kaikki on toisin.  Sana särkyneen voi parantaa.
 Kuinka sanan tuon lausua voisin,  kun se sydämen syttymään saa?

Se on rakkaus,  se on rakkaus,
 se on kaikista sanoista suurin, 
se on alku ja matkamme pää. 
Se on rakkaus,  se on rakkaus. 
Se on kaikista sanoista kaunein. 
Halki aikojen soimaan se jää.

Se on yllemme lausuttu kerran.  Se on vahva ja muuttumaton. 
Se on tie, se on salaisuus Herran.  Kaiken antanut meille hän on. 
Sillä sanalla hän pyytää meitä:  Olet kutsuttu rakastamaan. 
Kulje luottaen uusia teitä.  Sydän kiitosta on tulvillaan.

Se on rakkaus…

(A-M Kaskinen ja P. Simojoki)

"Nyt se kaikilla kielillä soi". Ei, ei soi. Ei kaikilla kielillä. He eivät tunne sitä sanaa. Sitä ei käytetä siellä. Vanhemmat eivät sano sitä lapsilleen, eivätkä lapset vanhemmilleen. Rakastavaa Jumalaa ei tunneta. Silti se sana - ja sen sisältämä viesti - on ainoa, joka voisi muuttaa heidän elämänsä, luoda historiaa, siirtää vuoria, saada ilon puhkeamaan kukkaan, parantaa särkyneen. Kuka kertoisi sen heille? Kuka laulaisi siitä heille? Kuka eläisi sen todeksi heidän keskellään? Miten?

"Kuinka sanan tuon lausua voisin, kun se sydämen syttymään saa?"

Pohjoisessa maassa opittua

2008-08-08T16:49:00.012+03:00

Vanha lastenlaulu kysyy: ”Jos vastaan tulee tiikeri, niin missä olenkaan...?” Tässä vähän poimintoja päiväkirjastani teemalla ”missä olenkaan?”

Tiistai 15.7.
Herään aamulla junassa. Seikkailua suuressa kaupungissa, sitten lentokoneeseen. NIIN hyvää ruokaa! Saan valita kanan, lihan tai kalan. Ylitämme vuoria, lumilaikkuja, suota, suota, suota. Lentokoneen laskeutuessa puut ovat jo matalia. Hieno kaupunki. Täällä yksi yö, huomenna laivaan.

Perjantai 18.7.
Laivan on määrä olla perillä kello kahdeksalta aamulla – tai myöhemmin, riippuen säästä. Seitsemältä heräämme ja huomaamme, että laiva seisoo paikallaan. Laivaemäntä tulee tuomaan kuitteja lakanoista ja kertoo, että olemme jo perillä. Kasaamme tavaramme ja pääsemme pienempään veneeseen klo 8.20, se vie meidät tunnissa määräsatamaan. Satamassa on juuri kauppalaiva. Hyvä niin, saamme itsekin ruokaa. Jään seisomaan kymmenen kassimme kanssa satamaan odottelemaan sillä välin, kun matkatoverini lähtevät selvittelemään, missä voisimme asua. Hotelleja kylässä ei ole. Ehdin oppia hieman paikallista kieltäkin siinä odotellessa. Matkatoverini tulevat takaisin ja kertovat, että saamme kokonaisen talon käyttöömme siksi ajaksi, jonka asuisimme täällä! Talo on tynnyristä tehty, mutta sisältä ihan tavallisen hyvän näköinen ☺. Matkalla sinne tervehdin vastaantulevaa mummoa paikallisella kielellä. "An darova". Mummon suu vääntyy hymyyn, ja hän alkaa selittää minulle kovasti jotakin, mitä en ymmärä. Illalla aurinko ei laske. Miten voisin nukkua? Hyvin, sen huomaan seuraavana aamuna.

Maanantai 21.7.
Aamulla tulee ilmoitus, että helikopteri seuraavaan kylään lähtee yhdeltätoista. Pakkaamme nopeasti ja lähdemme kuljettamaan kymmentä kassiamme (toistasataa kiloa...) kohti lentokenttää. Juuri kun olemme viemässä viimeistä lastia, helikopteri nousee. Kello on 10.20. Ei auta muu kuin lähteä takaisin kaikkien tavaroitten kanssa. Onneksi saamme asunnon omistajan kiinni uudestaan. Tuntuu, että voimat ovat lopussa, enkä jaksa yhtään laukkua enää kantaa. Juuri silloin paikalle osuu vanha kuuro mies, joka osoittelemalla kysyy, tarvitsemmeko apua, ja lähtee sitten kantamaan laukkujamme. Kiitos Jumalalle enkeleistä! Siitä saan voimaa itsekin, otan rinkkani ja lähden näyttämään miehelle tietä.

Keskiviikko 23.7.
Pääsemme helikopteriin ja toiseen kylään juuri sopivasti, että näkisimme huomisen kyläjuhlan. Lentokentällä raahaamme kassimme ulos helikopterista. Paikallinen viranomainen on vastassa tarkistamassa papereitamme ja kyselee matkamme tarkoitusta. Kerromme tulleemme vierailulle. Vieressä seisova klubin johtaja on nähnyt kitaramme. Hän tuuppaa meidät syrjään ja sanoo: ”Ei, ei, he ovat tulleet esiintymään huomiseen konserttiin!” Ihmettelemme, onko hän erehtynyt henkilöistä, mutta hän on varma asiastaan. ”Ei tänne muita suomalaisia ole tulossa!” Hän ohjaa meidät saman tien linja-autoon ja paikalliseen sisäoppilaitokseen majoittumaan ja harjoittelemaan. Iltapalaksi syömme keksejä, hedelmäsäilykkeitä ja maustekurkkuja. Muuta kaupasta ei löydy.

Torstai 24.7.
Kalastajien päivä. Aamupäivällä klubin edessä on monenlaisia urheilukilpailuja aikuisille ja lapsille. Saan uuden ystävän, 6-vuotiaan tytön. Löydän myös leipäkaupan, saamme siis lounaaksi muutakin kuin maustekurkkuja ☺. Iltapäivällä on konsertti, jossa laulamme. Sitä ennen televisiotoimittajat haastattelevat meitä. ”Oletteko kauan laulaneet yhdessä?” he kysyvät. ”Emme kovin kauan”, vastaamme. Jätämme kertomatta, että aloitimme edellisenä iltana. Jos kerran Jumala järjestää meille tällaisen mahdollisuuden, otetaan siitä sitten kiinni! Konsertissa tapaamme myös piirin johtajan isommasta kaupungista. Hän kutsuu meidät illalliselle muiden konsertoijien ja tärkeiden henkilöiden kanssa. NIIIIINNNN hyvää ruokaa!

Lauantai 26.7.
Olemme jo majoittuneena uskovassa perheessä. Heillä on 17-vuotias puhekyvytön ja ilmeisesti myös kuuro poika. Viittomakieltä hän ei osaa, ei myöskään lukea. Mietin myös edellisen kylämme enkeliä ja siellä tapaamamme naisen kehitysvammaista tytärtä. Koulunkäyntimahdollisuuksia heillä ei ole, kuuroilla ei myöskään kommunikointimahdollisuutta. Kuinka he voisivat kuulla (tai nähdä) ja ymmärtää, että Jumala rakastaa heitä? Rukoilemme matkatoverieni kanssa, itkettää. Ehkä Jumalakin itkee? Aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi teetä ja leipää.

Sunnuntai 27.7.
Aamulla kaikilla meillä kolmella on vatsa sekaisin. Jäämme makaamaan ja jätämme teet ja leivät väliin. Puolenpäivän aikaan jumalanpalvelus majoitusperheessämme. Sen jälkeen katselemme kristillisiä filmejä, ja luen mukaan ottamaani kirjaa ”Heaven for kids”. Mielenkiintoista ☺. Illalla jo tutuksi tullut nainen tulee kylään. Kuultuaan, että olemme sairaina, hän lähtee kotoaan hakemaan kallisarvoiset kuivatut mustikkansa. Osan niistä hän antaa meille syötäväksi sellaisinaan, lopuista hän tekee kiisseliä. Maistamme sitä, se ei maistu sellaiselle, kuin pitäisi. Ehkä jauhot tai jokin muu on vanhentunutta? Emme voi sitä kuitenkaan jättää syömättäkään, hän on sen rakkaudella tehnyt. Rukoilemme. Hän, joka kerran teki puhtaasta vedestä vanhaa viiniä, voi kyllä tehdä vanhan kiisselinkin uudeksi. Maistamme uudestaan. Kiisseli maistuu ihan normaalille.

Maanantai 28.7.
Ruoka pysyy sisällä ☺. Käymme syömässä paikallisessa ruokalassa makaronia ja lihapihvejä. Leikimme kylän lasten kanssa ja kerromme heille tarinoita. Rukoilemme, että Jumala järjestäisi meille helikopterin, jolla pääsisimme pois kylästä, ettemme olisi vaivaksi majoitusperheellemme. Meille sanottiin, ettei tilaa koptereissa ole ennen kuin aikaisintaan tiistaina 5.8.

Tiistai 29.7.
Lähdemme aamulla lentokentälle heti avaamisaikaan. Liput kopteriin järjestyvätkin helposti! Lennämme piirin pääkaupunkiin. Sieltä jatkamme matkaa henkilöautolla etelään päin kolmen tunnin matkan. Ajamme kelluvaa siltaa pitkin. Melankolinen musiikki on viedä mukanaan masentaviin ajatuksiin. Yhtäkkiä havahdun: se tulee musiikista! ”Ei yksikään, joka sinuun turvaa, joudu häpeään. Häpeään joutuvat ne, jotka ovat syyttä uskottomat.” Pääsemme rautatieasemalle ja myöhästymme M:n junasta viisi minuuttia. Ostamme liput aamulla toiseen kaupunkiin lähtevään junaan ja jäämme yöksi asemalle.

Keskiviikko 30.7.
Junassa. Syömme hyvin. Luen raamatunkäännöstyöstä Suomen sukukielille. Tarinat koskettavat kovasti. ”Niin on Jumala asettanut ihmiskunnan sydämeensä, että Hän antoi ainoan Poikansa”, kirjoitettiin hantinkieliseen Raamattuun. Ja hantit ymmärsivät. ”Sittenhän kaikki on hyvin!” he huudahtivat. ”Silloinhan ei ole hätää, vaikka joet ovat saastuneet, vaikka laitumet katoavat, vaikka kansamme hupenee. Jumala on kaiken yläpuolella, Hän voi tehdä kaiken hyväksi, korjata kaiken. Ei ole mitään hätää, jos vain Jumala haluaa kuulla meitä!” (Laakso: Kohtaamisia Karjalasta Siperiaan, Raamatunkäännösinstituutti 2006) Kuka kertoisi rakkaudesta muillekin vähemmistökansoille? Siitä kysymyksestä en pääse irti.

Torstai 31.7.
Tulemme T:iin, päädymme yllättäen M:aan menevään lentokoneeseen. Seuraava yö taas rautatieasemalla. Nukkua ei oikein voi, vähän väliä vartijat ovat ohjaamassa paikasta A paikkaan B ja takaisin.

Lauantai 2.8.
Olemme saapuneet yöbussilla kaupunkiin. Aamulla toinen bussi lähtee kotia kohti. Tiemme erkanevat. Päädyn kielitaidottoman bussikuskin apulaiseksi ja tulkiksi. Kiitokseksi hän tarjoaa minulle päivällisen huoltoasemalla. Poronkäristystä! Kuljettaja valittaa puolukkahillon puutetta ja perunoiden kylmyyttä. Minä ihmettelen, olenko tullut taivaaseen. Jumala päätti taas hemmotella mua ☺. Kiitos Jumalalle!

2008-07-03T21:27:00.009+03:00

Kitaransoittoharjoituksia

2008-06-25T22:00:00.008+03:00

Olin taannoin vieraisilla tätini ja hänen miehensä luona, ja innostuin pelleilemään kitaran kanssa. Heidän vieraskirjansa on nykyään digitaalinen, ja minäkin sain mukaani sen sisällön :).

Ai, blogiakin piti päivittää

2008-06-25T13:06:00.007+03:00

Kuukausi siitä kun sitä viimeksi tein, kauheeta! No tässä jotain kuvii matkan varrelta

Artun afrokampaus suoristuu

"The Kartanon neidit ry" - näiden naisten kanssa viime vuoden asuin. Kiitos teille kartanonnaiseuden jakamisesta! (Kuva taitaa olla Pauliinan käsialaa, ainakin muokkaus)

Santalan lapset leikkimässä :)

Lisää kuvia voit nähdä enkunkielisestä osiosta.

Suuri ja ihmeellinen Jumalani

2008-05-21T10:14:00.005+03:00

Muutama vuosi sitten (se oli ennen euroaikaa) olin toisen asteen opiskelija (niin kuin muuten taidan olla taaskin!) ja rahaa oli aika vähän. Eräänä päivänä huomasin, että puhelinlaskun eräpäivä oli seuraavana päivänä (mulla oli suoraveloitussopimus), ja että tililläni oli 100 markkaa liian vähän rahaa. Vielä vaikeammaksi asian teki se, ettei mulla ollut aavistustakaan, mistä voisin saada 100 mk vuorokauden sisällä. Niinpä sanoin Jumalalle, joka oli luvannut pitää musta huolta: ”Hei, Sulla on yksi päivä aikaa järjestää mulle 100 markkaa rahaa. Onpa mielenkiintoista nähdä, miten sen aiot tehdä!”

Illalla seisoin bussipysäkillä odottelemassa bussin tuloa (sitä kai bussipysäkeillä yleensä tehdään!). Pysäkillä oli myös mies, jonka silmät katsoivat kahteen eri suuntaan ja jonka vatsan koko kertoi siitä, että hän oli nauttinut keskiolutta aika paljon elämänsä aikana. Hän tuli suoraan luokseni ja kysyi: ”Ootko sä uskovainen?” ”Joo, oon”, vastasin hämmästyneenä. ”Kiitos Herralle”, mies huudahti, ”senhän näkee kasvojen ilmeestä!” Eh... mitäs tuohon nyt sanoisi...??

Mies kertoi mulle jotain elämästään. Hän oli monenlaista nähnyt elämässään, mutta nyt hänkin oli pelastunut, kiitos Jumalalle! Meillä oli kiva pieni juttuhetki siinä pysäkillä. Ja sitten bussi jo tulikin. Uusi ystäväni kaivoi esiin rahapussinsa ottaakseen sieltä bussikorttinsa, niin luulin. Mutta bussikortin sijaan hän vetikin lompakostaan esille 100 markan setelin, ojensi sen minulle ja sanoi: ”Mä koen, että ota vastaan tämä. Kyllä Jumala on mua siunannut.” SILLOIN mä vasta yllättynyt olin! Kiitin häntä ja kerroin, että olin juuri rukoillut 100 markkaa seuraavaan päivään mennessä. Mies oli onnellinen ja sanoi: ”Herra tietää tarpeemme!”

Viime viikolla luin artikkelin uskonnollisesta individualismista. Kirjoittaja puhui siinä post-modernin ihmisen taipumuksesta etsiä vastauksia ja uskonnollisia vaikutteita useilta suunnilta sen sijaan, että sitoutuisi johonkin järjestäytyneeseen uskonnollisuuteen. Ja kirjoittajan mielestä tämä on ihan ok. ”Kumpi on tärkeämpää”, hän kysyi, ”ihminen vai uskonto?” Siispä, hän päätteli, jos joku löytää elämäänsä rakennuspalasia eri suunnista ja uskonnoista, miksei hän saisi niitä sieltä ottaa?

Niin, miksikäs ei. Varmasti saisitkin aikaan hienon huvilan, en yhtään epäile. Mutta jos huvilasi perustus on laskettu hiekkarannalle, kauniista rakennuksestasi ei ole sulle paljon hyötyä silloin kun myrskyt tulevat. Sen sijaan, että teet itsellesi oman jumalan, suosittelisin tutustumaan siihen Jumalaan, joka teki sinut. Hän ei ole kauniisti sepitetty tarina, niin kuin yksi Raamatun kirjoittajista asian ilmaisi. Hän on todellinen.

Haastetta, kasvua ja auringonpaistetta

2008-05-11T12:56:00.007+03:00

Viime viikolla tein Niko-leirin. Se oli upea. Oli lämmintä – eikä staffing rukouksiin sateesta vastattu. Linnut lauloivat – tapasin mm. puun latvassa istuvan ukkoteeren joka kähisi: “Good morning! Good morning!” Ja se luonto, en voi lakata siitä nauttimasta! Jumala, olet niin hyvä! NIKO oli myös haastava. Sain kohdata joitakin asenteitani, jotka eivät aina ole niin kaunista katseltavaa. Ja sain kasvaa. Siitäkin olen kiitollinen. Mun Herrallani on niin ihana tapa tuoda ne asenteet ym. eteeni – syyttämättä ja soimaamatta, ilman että mun tarvii tuntea oloni kurjaksi jälkeenpäin.

Mikä NIKO? Se on Missionuorten ulkoilmaelämysleiri, osa King’s Kids –työtä. NIKOn tavoitteena on haastaa sekä opettaa mm. tiimityöstä, johtajuudesta ja lähetystyöstä. Siinä suunnilleen kaikki, mitä saat tietää ennen kuin olet käynyt sen itse ☺. Siis mene ja koe! (kts. http://www.ywam.fi/kk/niko/index.html).

Nyt on kesä, äitienpäivä, helluntai. Istuin juuri ulkona hihattomassa puserossa lukemassa tarinaa Joosefista – ja itkemässä, kuten aina sitä lukiessani. Tarinan intensiteetti ja siinä kuvatut voimakkaat tunteet aina koskettavat mua kovasti. Lue itse ja koe, 1.Moos.37 eteenpäin. Ajattele vanhaa Jaakobia, joka janosi siunausta. Ja Jumala oli sitä hänelle luvannut. Sen sijaan hän petti ja tuli petetyksi, sai aikaan kilpailua ja riitoja perheessään ja menetti suosikkipoikansa tämän ollessa 17-vuotias. 20 vuoden kuluttua siitä toisiksi vanhimmainen, Simeon, jäi Egyptiin ruoanhakureissulle ja isä katsoi hänetkin menetetyksi. Seuraavaksi vaadittiin nuorinta, uutta suosikkia, Benjaminia. “Kaikki on minua vastaan”, hän totesi. Mutta mitä tapahtui? Jaakob sai takaisin Simeonin, Benjaminin ja – Joosefin, kahden poikansa kanssa! Siunaus tuli perille.

Joosefista mulla olis myös paljonkin sanottavaa. Se mikä mua eniten koskettaa hänen tarinassaan, on draama hänen ja hänen veljiensä välillä sekä se muutos, joka heissä kaikissa vuosien varrella tapahtui. Mua koskettaa Joosefin isoveljien valmius suojella pikkuveli Benjaminia – vaikka heillä olisi ollut samat syyt vihata häntä kuin jotka saivat heidät aikanaan myymään Joosefin orjaksi. Ja sitten se sovinto. ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa”, Joosef sanoi veljilleen, ”mutta Jumala käänsi sen hyväksi... että monet ihmiset voisivat jäädä henkiin.”

Luulen, että tarina koskettaa mua siksikin niin paljon, että voin samastua Joosefiin ja hänen kamppailuunsa anteeksiantamuksesta. Jumala toi hänet sen kaiken läpi, ja hän on tehnyt saman minulle. Muista ettei mikään, mitä toiset voivat sulle tehdä, voi lopulta sua vahingoittaa, kun kuljet sen läpi Herran Jeesuksen kanssa. Sun ei tarvitse lakata rakastamasta. Ja jos tätä sattuu lukemaan joku teistä, jotka teitte mun elämäni hankalaksi kouluaikaan, hylkäsitte mut ja saitte mut tuntemaan itseni lapselliseksi ja tyhmäksi, haluun sanoa sulle Joosefin tavoin: ”Älkää olko vihaisia itsellenne... Olenko minä Jumalan asemassa? Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi (1.Moos.50:19-20). Hän on tehnyt minut uudeksi, Hän voi tehdä saman sinulle. Mitä minuun tulee, mulla ei oo mitään syytöksiä sua vastaan ja mä rakastan sua.

Kevätpäivä kalliolla

2008-04-06T18:41:00.005+03:00

Hanko

Sakkeus? Mitä teet puussa?

Aim lower!

2008-04-04T18:44:00.005+03:00

Jos koskaan olet miettinyt, mitenkähän lähetyskäsky voitaisiin toteuttaa, katsopa tämä! Se on enkuks...

Armon suuri sanoma

2008-03-30T17:24:00.006+03:00

Opinpa juuri viikonloppuna jotain uutta armosta, näin eräs henkilö opetti. Suomenkielessä on vain yksi sana armolle, sen sijaan esim. englannissa niitä on kaksi.

"Mercy" tarkoittaa suunnilleen sitä, että et saa ansiosi mukaan, vaan sinut armahdetaan. Eli toisin sanoen vältyt siltä pahalta, jonka ansaitsisit, eli pääset ikään kuin miinukselta nollille.
"Grace" puolestaan tarkoittaa, ettet saa ansiosi mukaan, vaan paljon enemmän. Toisin sanoen saat sellaista hyvää, jota et ansaitsisi. Eli nollilta tai miinukselta jonnekin paljon korkeammalle!

Suomessa me usein ymmärretään armo-sanalla tuota ensimmäistä. Uuden testamentin kreikan sana kharis tulee samasta juuresta kuin sana ilo. Opettajamme mukaan se merkitsee ehdottomasti "grace"-armoa.

Isä, kun luen Raamattua, mulle tulee sellainen vaikutelma, ettei Sinun päämääräsi olekaan vain armahtaa meitä ja jättää meitä rankaisematta, vaan hukuttaa meidät positiiviseen armoosi ja rakkauteesi. Sinä annat enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä kykenemme anomaan ja ymmärtämään! Ja vielä ihmeellisempää on se, että se sama "kaava" näyttää toimivan myös omassa elämässäni nyt, tuhansia vuosia Raamatun kirjoittamisen jälkeen! Jatkuvasti Sinä osoitat armoasi, opetat, kasvatat, johdatat. Sinä avaat uusia mahdollisuuksia elämässäni, Sinä varustat ja teet kykeneväksi tarttumaan niihin mahdollisuuksiin silloinkin, kun tunnen itseni vääräksi henkilöksi niitä toteuttamaan. Sinä annat pieniä ja suuria yllätyksiä, pidät huolen kaikista tarpeistani ja annat sellaistakin, mitä en välttämättä tarvitsisi. Sinä teet mahdottoman mahdolliseksi, Sinä annat kaiken vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Sinua rakastavat ja jotka Sinä olet kutsunut omiksesi. Kuka sanoikaan, että elämä Sinun kanssasi on tylsää? Rakastan Sinua, Isäni.

Viimeinen suurista sanoista - Mikä pääsiäisessä on niin ihmeellistä?

2008-03-26T18:48:00.007+02:00

Luin kerran Philip Yanceyn kirjan ”Mikä armossa on niin ihmeellistä”. Yanceyn mukaan sanaa ”armo” ei ollut vielä riisuttu upeasta merkityksestään eikä määritelty uudestaan, kuten niin monet muut suuret sanat. Vielä ”armo suuri ihmeinen” sai muuttaa ihmisten elämää. Entä nykyisin? Mikä on se suuri viesti, ”Ansioton Rakkaus Meidän Osaksemme”, jota Jumala lähetti Poikansa julistamaan elämällään ja osoittamaan todeksi kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan?

Yancey kertoi, kuinka eräältä elämässään monta kertaa haaksirikkoon joutuneelta naiselta kysyttiin, miksei hän menisi kirkkoon. ”Kirkkoon?” nainen ihmetteli. ”Miksi minä sinne menisin? Hehän saavat oloni vielä pahemmaksi!” Tämä nainen odotti kuulevansa uskovien taholta vain tuomiota. Kristityt, joita hän oli kohdannut, tunsivat vain totuuden, eivät armoa.

Jotkut pitävät kirkkoa liian tuomitsevana. Joku aika sitten Kotimaa-lehdessä joku peräänkuulutti lisää armollisuutta kirkkoon. Hänen mielestään ”uskontunnustuksen tuomiokohta karkottaa ihmiset”. Voisimmeko siis poistaa sen? Missä on Jumalan Poika, joka oli täynnä armoa ja totuutta (Joh.1:14)?

Minusta vaikuttaa siltä, että viimeinenkin suurista sanoista on kokenut inflaation. Uskontunnustuksen mainintaa viimeisestä tuomiosta kritisoiva henkilö oli sekoittanut kaksi sanaa: armollisuus ja suvaitsevaisuus. Kaikkiahan täytyy suvaita. Kaikennäköisiä, kaikenkarvaisia, riippumatta siitä miten he ajattelevat, käyttäytyvät ja uskovat. Suvaitsevaisuus-uskonnon mukaan kenelläkään ei ole oikeutta sanoa toiselle, miten hänen tulisi ajatella, uskoa tai käyttäytyä. Ei edes Jumalalla. Ihminen on itsensä mitta. Elämänmuutos ei ole tarpeen.

Jumala ei lähettänyt Poikaansa maan päälle julistamaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa ja yleistä suvaitsevaisuutta. Ei Häntä myöskään lähetetty ”tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma Hänen kauttansa pelastuisi” (Joh.3:17). Elämänmuutos siis on tarpeen! Ihmiskunnan synti on kuin syöpä, joka hitaasti mutta varmasti tuhoaa meidät. Sen lisäksi se on majesteettirikos itse Jumalaa vastaan – Häntä, jolla todellakin on oikeus sanoa, miten Hänen luomiensa ihmisten tulisi ajatella, uskoa ja käyttäytyä. Ja Raamattu osoittaa, että Jumalan viha tulee kerran kohtaamaan tottelemattomia ihmisiä, niitä, ”jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa” (Room.1:18).

Mutta onneksi meillä on mahdollisuus paeta Jumalan vihaa! Onneksi meidän ei tarvitse vähätellä tai piilotella syntejämme eikä masentua tai tulla tuomituksi niiden vuoksi. Se on mahdollista, koska Jumalan Poika on tullut, kantanut syntiemme rangaistuksen ja tarjoaa nyt meille täydellistä anteeksiantoa ja Jumalan hyväksyntää! Joka kerta, kun teemme väärin, saamme juosta Jumalan luo luottaen Hänen armoonsa. Ja Hänen armonsa myös kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden (Tiit.2:11-12).

”Oi armo suuri, ihmeinen, se muutti elämän!
Mä kuuro, sokea, sain ihmeen kokea.
Nyt kuulla, nähdä voin!”

Joo...

2008-03-02T14:54:00.007+02:00

Oon tainnut laiminlyödä blogini lukijoita viime aikoina... Jotenkin on ollut olevinaan niin kiire, ettei mitään yhteydenpitoja oo ehtinyt ajatella. Tai no, ajatella kyllä, mut ei tehdä mitään sen kummempaa sen eteen! Mutta tässäpä kuvaterveisiä :)

Oon nauttinut siitä, että oon saanut opiskella Raamattua ihan päätyökseni! Mikäpä sen hienompaa :). Välillä on opiskeltu myös teoreettisempia aiheita, kuten erilaisia teorioita Raamatun virheettömyydestä yms. Ja siitäkin oon (yllättäen?) saanut hyviä rakennusaineita siihen, mitä ja miksi uskon. Ja pitäisikö sen, mitä uskon, vaikuttaa myös siihen, miten elämääni elän ja miten suhtaudun elämäntilanteeseeni ja eri asioihin, joita elämässä tässä tulee vastaan?

Tänään täällä on ehkä viides tai kuudes talvi tänä vuonna. Huomenna sekin on varmaan mennyt. Viime viikolla sain onneksi olla myös Keski-Suomessa käymässä, hiihtää ja lasketellakin! Nämä kuvat on "edellisestä talvesta", joka tuli sopivasti juuri laskiaissunnuntaiksi! Sairastanutkin oon; ennen joulua selvisi, että puoli vuotta kestäneet oireet johtuivatkin poskiontelotulehduksesta eikä hammassärystä! Niinpä on tullut syötyä antibiootteja parin kuurin verran ja perjantaina kävin punktiossakin.

Ja sit palvelutehtävät lähialueilla; Jippii-kuoron kans on konsertoitu viime sunnuntaina Hangossa ja ensi lauantaina on vuorossa Tammisaari. King's Way -klubi perjantaisin on myös kuulunut ohjelmaani. Hienoa näis eri tehtävissä on se, että saan olla eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa (n.4-15 v)

Minun onneni on olla Jumalaa lähellä! Hänen vuokseen oon täällä opiskelemassa, Hänen vuokseen teen sitä mitä teen. Hänkin tuli mun takiani taivaasta ihmiseksi ja antoi henkensä puolestani. Siks elämäni päämäärä on tuoda iloa Hänen sydämelleen.

Siperia kutsuu!

2008-01-09T17:28:00.002+02:00

Ja mekin ollaan siinä mukana, Hangossa ja Tammisaaressa :). Käypä jossain tilaisuudessa siellä, minne pääset!

Löysin sen!

2008-01-02T13:24:00.004+02:00

En mä oikeastaan ollut sitä hukannut. En ainakaan tiennyt, että se oli kadonnut. Ennemminkin oli käynyt niin kuin kirjalle hyllyssä – sen päälle oli vain kerääntynyt liikaa pölyä. Tai niin kuin kirjalle tai kynälle työpöydällä: toisinaan käy helposti niin, että se hautautuu tärkeitten papereitten alle. Laskuja, mainoskirjeitä, aikakauslehtiä, koulukirjoja... Ei se oikeastaan ole hukassa, et vain näe sitä enää.

Juuri niin oli käynyt Näylleni. Olin unohtanut sen olennaisuuksien paineessa. Kaikki ne opiskeluprojektit, tiedäthän. Kaikki velvollisuudet, ja lisäksi väsymys ja stressi. Ja mä todella olin stressaantunut! Oikeastaan se oli se Apostolien tekojen projekti, niin mielenkiintoinen kuin se olikin, joka poksautti ”stressikuplan”. Sen jälkeen ei tehnyt mieli tehdä mitään. Olin vain väsynyt ja vihainen. Jopa ne asiat, joista tavallisesti nautin eniten, kuten Raamatun opettaminen lapsille Jippii-kuorossa, tuntuivat liian stressaavilta. Ja miten motivoida lapsia kuuntelemaan, tai laulamaan ja ottamaan osaa, kun en ollut motivoitunut itsekään?

Onneksi joululoma tuli. Yritin olla ajattelematta koulua tai Jippii-kuoroa, mutta erityisesti viimeksi mainittu oli mielessäni melkein koko ajan. Mietin jopa, pitäisikö minun luopua koko kuorosta. Kuinka selviäisin siitä, se oli liikaa kaikkien muiden välttämättömyyksien paineessa? Olin suunnitellut meneväni King’s Kidsien Ilonpäiville loppiaisena, mutta ehkä en menisikään. Enköhän tarvitsisi vähän enemmän lepoa ennen kuin koulu taas alkaisi loppiaisen jälkeen (voi ei!)?

Uudenvuoden aattona lähdin Tampereelle yhteiskristilliseen uudenvuodentapahtumaan ystäväni kanssa. Heti aluksi ehdimme suureen Jippii-kuoron konserttiin. Lavalla oli satoja lapsia, ja he lauloivat iloisesti lähetystyöstä ja Herran kunniasta. Kaksi pientä tyttöä kertoivat niin aidosti siitä, mitä Jeesus merkitsi heille. Lasse Heikkilä ja Outi Rossi kertoivat lähetysprojektista, jolle minäkin sydämeni menetin viime syksyn aikana. Ja melkein koko konsertin ajan minä vain itkin. ”Hyvä on”, sanoin Jumalalle. ”Jatkan kyllä paikallisen kuoromme kanssa jos tahdot.”

Seuraavaksi menimme lasten ohjelmaan etsimään ystäviäni, joiden kanssa olin opiskellut Lapsi- ja nuorisotyökoulussa Sveitsissä. King’s Kidsit esittivät siellä ohjelmaansa, ja tapasin ystäväni. He olivat löytäneet mulle tehtävän Ilonpäiville, ja – lupasin tulla! Jotakin oli tapahtunut sisälläni.

Illalla myöhemmin rukoilimme yhdessä toistemme puolesta kahden hyvän ystäväni kanssa. Pyysin Herralta uutta näkyä paikallisen Jippii-kuoron ohjaamisesta. Sen sijaan Herra muistuttikin mua siitä Isosta Näystä; siitä, mitä varten Hän mut loi ja mitä varten Hän johdatti mut Teologiseen opistoon. En teekään kaikkia eri juttuja siksi, että ne vain täytyy tehdä. Sen sijaan opiskelen ja teen niitä muita juttuja Näyn vuoksi. Se näky on kirjoitettuna mm. 2.Tim.2:2: ”Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita.” Se on liian kallisarvoista annettavaksi hautautua välttämättömyyksien alle.

Sveitsin kuvia

2008-01-01T16:03:00.004+02:00

Sainpa vihdoin (vain puoli vuotta myöhässä...) lisättyä kuvat Luzernen yllätyslahjareissultani ja Pilatus-vuorelta. Niinpä jos haluat vielä hypätä aikakoneeseen ja lähteä matkaani Sveitsin maisemiin, tsekkaa uudestaan ko. sivu :). Kirjoittelen pian uudempaakin viestiä, joten pysyttele sivustalla ;)

Pieni isänmaallinen puhe

2007-12-08T15:54:00.002+02:00

Yksi kaikkein isänmaallisimmista lauluista taitaa olla Siniristilippumme. Muistan, kuinka minulle oli vaikeaa lapsena koulussa yhtyä laulamaan sen sanoja: ”Siniristilippumme, sulle valan vannomme kallihin: Sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin!” Koin, etten voinut sanoa niin. Minun korkein haluni ei ollut elää ja kuolla lipun tai edes isänmaan puolesta, niin hieno ja kallis asia kuin se olikin. Olin kuullut tarinoita rohkeista marttyyreista, jotka olivat eläneet ja kuolleet uskonsa tähden Jeesukseen. Rehellisesti ajattelin, että ennemmin halusin samastua siihen joukkoon.

Toissapäivänä vietimme itsenäisyyspäiväjuhlaa täällä Teologisessa opistossa. Lipun tullessa alas salosta lauloimme Siniristilippumme. Sitä laulaessa ja muuta ohjelmaa seuratessa oivalsin jotain uutta myös kyseisestä laulusta ja sen sanomasta. Sota-aikaisissa tarinoissa toistui yhä uudestaan ajatus taistelemisesta paitsi kodin ja isänmaan, myös uskonvapauden puolesta – ajatus, joka minua itse asiassa puhutteli myös pari vuotta sitten itsenäisyyspäivän aikoihin. Mutta nyt käsitekolmikko ”Koti, uskonto ja isänmaa” sai yhtäkkiä uuden ulottuvuuden mielessäni.

Toisen maailmansodan aikaan pieni isänmaamme kohtasi suuren vastustajan, jonka tarkoitus oli viedä vapautemme – kotien ja isänmaan lisäksi ennen kaikkea vapaus uskoa Jumalaan ja palvella Häntä. Tämä vapaus vietiin veljiltämme Baltiassa samoin kuin se oli viety itärajan takana Venäjällä. Suomessa pidettiin kuitenkin arvossa ristilippua ja kaikkea sitä, mitä se symboloi, eikä siitä haluttu luopua. Toisin kuin etelässä Baltialla, pieni Suomi lähti taistelemaan pyhiksi koettujen arvojen puolesta. Kansa huusi Jumalan puoleen kenties enemmän kuin koskaan muulloin historiamme aikana. Pyydettiin hartaasti Jumalaa varjelemaan kotimme, isänmaamme ja vapautemme uskoa.

Ja Hän vastasi. Vastoin kaikkea suurta todennäköisyyttä Neuvostoliitto ei saanut pientä naapuriaan vallattua. Olen kuullut kertomuksia siitä, että useat ihmiset näkivät tuolloin enkeleitä rajalla varjelemassa sitä, enkä yhtään ihmettelisi sitä – sikäli kuin Jumalan pelastavaa armoa voi koskaan olla ihmettelemättä. Saimme pitää kotimme, oman isänmaamme sekä vapauden uskoa. Siniristi säilyi lipussamme. Sen puolesta oli syytä elää ja kuolla.

”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan.” Hinta oli kallis, mutta he maksoivat sen. He maksoivat sen, jotta meilläkin olisi mahdollisuus asua vapaassa maassa, jotta perheemme voisivat hyvin ja jotta voisimme vapaina palvella Jumalaa. Kuinka halvalla olemme tänään luovuttamassa nämä arvot, joista isämme maksoivat elämällään?

talvisia maisemia

2007-12-01T17:52:00.003+02:00

Jalanjäljet lumessa

Talvista merenrantaa

Pyllymäki kalliolla
(Lisää kuvia englanninkielisellä sivullani)

talvi tuli!

2007-11-29T20:49:00.002+02:00

No voi, eipä ole kuvia nyt. Täytyy lisäillä myöhemmin. Täällä on niin kaunista, kun lunta tuli toissayönä, ja nytkin sitä satelee :). Jospa se pysyisi, ja tulisi lisääkin, on niin paljon valoisampaa täällä metsän keskellä!

Täällä on syksy kulunut opiskellessa. Huomenna on taas tentti kolmesta ensimmäisestä evankeliumista, ensi viikolla Apostolien teoista, viime viikolla seurakuntatyöstä. Ja projekteja projekteja. Juuri nyt alkoi väsyttää tenttiin luku ja projektien teko, pidetäänpä loppuilta vapaata! Muutenkin väsyttää, kun en ole jostain syystä tällä viikolla nukkunut kovin hyvin. Viime yönä kyllä paremmin ja pitempään; sain siirtosuorituksen "Johdatus nuorisotyöhön" -oppiaineesta aiempien opintojeni perusteella (Sveitsi!), ja sain siis nukkua vähän pitempään tänä aamuna :). Eipä sitten koulua kovin paljon ollutkaan tänään; menin keskustan ala-asteelle opettamaan englantia englanninopettajan sijaisena viitosluokkalaisille, ja ehdin vähän kesken viimeiselle kirkkohistorian tunnille :).

Oon niin kiitollinen noista opettajan sijaisuuksista, joita oon saanut tehdä! Oli vähän ahdistus jo jossain vaiheessa siitä, että pitäisikö mun kuitenkin hakeutua hoitotyöhön, vaikkei se yhtään oo mun alaani enkä oo siinä hyvä jne., mutta kun rahaakin tarvitsen. Mut nyt saankin tehdä sellaisia töitä, joista oikeasti nautin. Vieläköhän pitäisikin pyrkiä OKL:ään tämän jälkeen... jos selviäisi nopeasti ja saisi paljon hyväksilukuja, voisin harkitakin!

Niin ja onhan täällä muutakin aktiviteettia kuin opiskelua. Jippii-kuoroa ja varhaisnuorten ja nuorten kerhoa yms. Niistäkin oon kiitollinen; sen lisäksi, että ne tarjoavat sopivaa vastapainoa teoreettiseen opiskeluun, on upeeta, että saan laittaa nyt oikeasti Sveitsissäkin oppimaani käytäntöön ja toimia kutsumukseni mukaisissa tehtävissä (myös siellä ala-asteella!). Eipä oo ihmisen elämässä suurempaa tyydytystä, kuin saada toteuttaa sitä tarkoitusta, mitä varten on luotu. Siihen kuuluu tietysti muutakin kuin tekeminen ja palveleminen, mutta se on iso osa sitä!

Sellaista mulle taas lyhykäisyydessään kuuluu. Iloista talvea tutuille ja tuntemattomille!

Miksi uskon Jeesukseen?

2007-11-14T16:23:00.008+02:00

Mietin juuri, miksi oikeastaan uskon Jeesukseen? Eikö se ole vanhanaikaista ja tieteellisesti vääräksi todistettua? Tai vähintäänkin ahdasmielistä? Tuli mieleen kolme syytä, miksi uskon.

1) Tunnen Hänet, johon uskon. Miksi uskot, että paras ystäväsi on olemassa (tai vaikka nettituttu jota et ole nähnyt)? Tunnen Hänet ja rakastan Häntä. Hän on todellinen ja vaikuttaa oikeasti elämässäni. Siinä ei ole kyse vain mukavista tunteista tai psykologiasta, vaan jostakin, mikä toimii. Olen nähnyt ja kokenut monia ihmeitä omassa ja toistenkin elämässä. Yhdestä taloudellisesta ihmeestä voit lukea syyskuun kohdalta ”Mistä elämäni riippuu”, niitä on paljon enemmänkin. Lisäksi olen kokenut sen, kuinka Jumalan rakkaus on muuttanut ja parantanut mua, muuttanut mua arasta itseään inhoavasta koulukiusatusta tyttölapsesta siksi, joksi Hän mut alunperin loikin. Tiedän, kuka Hän on ja minkä arvon Hän on mulle antanut. Niin kuin vanha laulu sanoo: ”Hän elää! Hän elää! Hän ylösnoussut on. Hän matkalla mua lohduttaa ja johtaa voittohon. Hän elää! Hän elää! Suo voiman päivittäin. Sä kysyt, mistä tiedän sen – Hän on mun syömmessäin!”

2) Mulla on historiallinen usko, joka perustuu tositapahtumiin. Uskossa Luojaan tai ylösnousemukseen ei ole kyse älyllisestä itsemurhasta – usko ei ole ”sellaista, mitä pitää totena vaikka tietää valheeksi”, niin kuin joku pikkupoika sanan usko joskus määritteli. Siinä ei ole kyse ääriuskonnollisten fanaatikkojen vaarallisista ajatuksista. Ei uskoa ja tiedettä voi täysin erottaa – luomiselle on olemassa vedenpitäviä todisteita, ja evoluutiokin vaatii tuekseen uskoa. Koskaan ei ole voitu todistaa lajien muuttumista toisiksi mutaatioiden tai luonnonvalinnan kautta. Toisekseen se, että maapallolla yleensä on elämää, vaatii toteutuakseen miljoona pientä yksityiskohtaa (kuten Maan sijainti aurinkokunnassamme ja galaksissamme, ilmakehän ja maan kuoren rakenne jne.), ja pienikin heitto suuntaan tai toiseen tekisi elämän täällä mahdottomaksi – sattuman tulosta siis??!!!

Jeesuksen ylösnousemus puolestaan on dokumentoitu ja todistettu paljon paremmin kuin esimerkiksi Mannerheimin olemassaolo. Yli 500 ihmistä eivät näe hallusinaatioita yhtä aikaa ja 40 päivän ajan. He söivät ja joivat ylösnousseen Jeesuksen kanssa, ja Jeesuksen mentyä taivaaseen käänsivät maailman ylösalaisin opetuksellaan – ja miljoonien ihmisten elämä on muuttunut, ihmiset ovat vapautuneet alkoholista ja huumeista, perheet eheytyneet, sairaat parantuneet jne. Ei mun uskoni ainakaan riitä uskomaan hallusinaatioihin tai valheisiin!

3) Elämä Jeesuksen kanssa on jännää! Koeta vaikka elää vuosi lähetystyössä uskon varassa ☺. Jeesus antaa tarkoituksen ja merkityksen mun elämääni – ei jotain itse keksittyä tarkoitusta, vaan sellaisen, joka perustuu siihen, miksi mut alunperin on luotu. Siksi uskon Jeesukseen.

Luonnonvalinnasta

2007-11-11T11:11:00.003+02:00

Jos tärkein elämää ohjaava tekijä on luonnonvalinta, silloin Jokelan koulusurmaaja, Hitler ja muut heidän kaltaisensa ovat olleet täysin oikeassa sekä johdonmukaisia toimissaan. Heikot sortuu elon tiellä, jos ei muuten sorru, niin sorretaan. Vain vahvoilla on oikeus elää.

Jos elämä on kehittynyt sattuman tuloksena miljardien vuosien kuluessa, silloin ei ole mitään perustaa muulle moraalille kuin vahvemman oikeudelle. Emme ole kenellekään eikä millekään vastuussa teoistamme. Olemme täällä sattuman oikusta, eikä elämällä ole muuta tarkoitusta kuin yrittää turvata oman sukunsa jatkuminen. Tai toisaalta, mitä järkeä siinäkään on?

Joku aika sitten eri medioissa varoiteltiin ääriuskonnollisuuden vaaroista. Tällä kertaa hyökkäys oli tulossa evoluutio-opin kyseenalaistajien taholta. Onhan toki hyvin vaarallista uskoa älykkääseen suunnitteluun. Joku muka olisi suunnitellut kaiken ja luonut sen omien tarkoitustensa vuoksi. Tämä suunnittelija olisi kaiken lisäksi vielä luonut maailman hyväksi ja tarkoittanut, että ihmiset pitäisivät huolta toisistaan, jopa heikoimmista. Kaiken lisäksi Hänellä olisi joku suunnitelma jokaiselle ihmiselle, ja meidän pitäisi vastata Hänelle tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme. Sehän tarkoittaisi sitä, että elämällä sittenkin muka olisi joku tarkoitus. Älkää hyvät ihmiset sellaiseen uskoko!

kuvaterveisiä

2007-10-14T20:22:00.002+03:00

Syksyn kauneutta etelässä ja Keski-Suomessa

Huoneeni Santalassa

Mistä elämäni riippuu?

2007-09-26T21:15:00.004+03:00

Jos ei olisi Jumalaa, taitaisin olla aika hullu kun olen lähtenyt opiskelemaan lähetystyöntekijäksi. Jos elämäni ja toimeentuloni olisi itsestäni riippuvaista, olisi varmasti kaikkien kannalta parempi, jos lopettaisin tämän koulun saman tien ja lähtisin Etelä-Suomesta tai vaikka Norjasta töitä etsimään. Ja tekisipä mieleni sanoa (vastalauseena liberaaliteologialle), että ellei Jumala (enää) tekisi ihmeitä, ei minun olisi mitään järkeä olla täällä ja tavoitella kutsumustani, työtä sen eteen, että seuraavatkin sukupolvet voisivat oppia Hänet tuntemaan.

Olen nähnyt monta taloudellista ihmettä pienen elämäni aikana. Olen ollut lyhytaikaisilla lähetysmatkoilla useammin kuin kymmenen kertaa ja maksanut itse omat kustannukseni. Samalla olen elänyt pienellä opintotuella, eikä tuloja ole juuri ollut. Rahat ovat aina tulleet milloin mistäkin. Jumala on käyttänyt eri kanavia tutuista tuntemattomiin ihmisiin, ja välillä olen saanut pieniä ansiotöitäkin. Viime vuosikin meni näin. Siksi en nyt ollut kovin huolissani siitä, että opintotuki on pienempi kuin teologisen opiston opistomaksut. ”Isä mut tänne lähetti, Hän kyllä maksaa laskunikin”, ajattelin.

Ensimmäinen eräpäivä lähestyi… ja koitti. Ihmettä ei tullutkaan. Sain maksettua reilu puolet laskusta, onneksi sain maksuaikaa vähän lisää. Mutta Jumala-suhteeni joutui suureen kriisiin. Olin odottanut, uskonut – ja pettynyt. Niistä lukuisista aiemmista ihmeistä huolimatta – viimeisin todella suuri oli sattunut kesäkuun lopussa – pienessä mielessäni osin tiedostamattanikin päättelin, että taidankin olla itse vastuussa toimeentulostani. Tuli stressi työnsaannista ja kaikista tulevista laskuista. Miten selviäisin?

Kului muutama päivä, ja sitten se saapui. Kirjekuori täynnä rahaa. Mutta Jumala-suhteen kriisi ei väistynytkään saman tien. Sehän oli käteisellä, minun täytyisi viedä se pankkiin – ja maksaa siitä. Eihän mulla siihen ollut varaa. Istuin vessassa itkemässä ääneen: ”Isä, voitko pitää huolta musta?” Tuli mieleen ajatus: ”Katsopa edes, paljonko siellä kuoressa on rahaa.” Katsoin – siellä olikin 40 euroa enemmän kuin kyseiseen laskuun tarvitsin! Ehkä siitä se kuusi euroa pankin käsittelymaksuunkin liikenisi… ”Sä taisit vastata ennen kuin pyysinkään”, sanoin Jumalalle. ”Taidan itkeä ihan turhaan.” Niinpä niistin nenäni, pesin kasvoni, peitin meikillä itkun jäljet ja menin lähetysrukoushetkeen.

Myöhemmin iltapäivällä Jumala sai puheenvuoron. ”Voisin tietysti tehdä niin, että sinulla aina olisi kaikki tarvitsemasi rahat hyvissä ajoin etukäteen, ja reilustikin. Mutta en aina tee niin. Tällaista voi sattua myöhemminkin, jos lähetystyöhön lähdet. Lähdetkö silti?”

Olin saanut vastauksen, jota kaipasin: Jumala ei ollut hylännyt minua. Hän pitäisi minusta huolta jatkossakin. Elämäni ei ole omassa varassani! Voin siis sanoa Vellu Suonperää lainaten: ”Mä Sua seuraan, seuraan ihan minne vaan! Ja mä tanssin, laulan, oon Sun kokonaan.”

2007-08-31T20:28:00.002+03:00

*Raamattu-visapalkinto leirikurssilla

*Kansainvälinen jalkapallojoukkue Lähettien virkistyspäivillä Kiponniemessä 11.8.2007

*Rosvopaistinyytit hautumassa leirikurssilla Santalan Pekanniemessä

Ukkosen opettamaa

2007-08-26T17:35:00.002+03:00

Joku aika sitten eksyin hetkeksi huoliini tulevaisuudesta. Sitä sattuu joskus, sattuuko sullakin? Kuuntelin laulua, jossa ylistetään Jumalan, Kuninkaan, loistokkuutta ja suuruutta, ja tuli rukoiltua, että voisin nähdä selkeämmin Hänet sellaisena kuin Hän on. Ettei tulisi niin keskityttyä oman pienen elämänsä murheisiin ja huoliin.

Viime viikolla aloitin opiskelut Hankoniemellä Suomen teologisessa opistossa. Koulu alkoi ensimmäisen vuoden opiskelijoiden yhteisellä leirikurssilla, nukuttiin teltoissa ja elettiin leirielämää samalla kun saatiin opetusta mm. leirin järjestämisestä, johtamisesta ja turvaohjeista.

Viimeisenä leiriyönä heräsin noin kolmen aikaan, kun salamoita viuhui taivaan täydeltä ja ukkonen järisytti läheisiä merenrantakallioita. En ole ukkosen pahimpia pelkääjiä, mutta täytyi tunnustaa, että tunsin oloni hieman turvattomaksi hetken aikaa siinä teltassa koivurivistön vieressä. Löisikö salama koivuun? Kaatuisiko se päällemme? Pyytelin jo anteeksi syntejäni ja valmistauduin taivaan ihanuuteen (sekin olisi hienoa!), mutta kuulin silloin pienen rauhallisen äänen sisimmässäni sanovan: ”Älä pelkää, minä varjelen teitä.” Samalla tuli mieleeni tutut sanat Psalmista: ”Et pelkää yön kauhuja... vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt.” Sitä sitten toistelin itselleni, kun välillä jysähteli niin, että aivan pomppasin paikallani (ja leiripaikalle tuovan polun varrella salama kaatoi yhden pihlajan). Sain kokea suurta Jumalan läsnäoloa siinä keskellä myrskyä.

Jonkin ajan kuluttua leirin johtajat tulivat paikalle ja kokosivat meidät kaikki leirikatokseen, jossa oli turvallisempaa olla sillä ilmalla. Saimmekin samaan hintaan havainnollisen opetuksen siitä, kuinka toimia, jos järjestämällämme leirillä sattuu jotain vastaavaa, ja mitä salaman isku voi aiheuttaa. Loppuyön nukuimme leirikatoksessa. Olikohan ukkosmyrsky tilattu?

Vielä suuremman opetuksen sain kuitenkin iltapäivällä kuunnellessani Ed Kerrin lauluja The Shout of El Shaddai ja We Have Overcome. ”Kuuletko tuon ukkosen jylyn... Juudan Leijona ärjyy. Linnoitukset murtuvat kaikkialla ympärillämme... jokainen vihollinen pakenee tulta Hänen silmissään. Jokainen vangittu vapautetaan...” Ja: ”Sinun nimessäsi pimeyden vallat vapisevat, Jeriko murtuu maahan. Sinun nimessäsi kuoleman kahleet murtuvat... Jokaisen muurin täytyy kaatua, jokaisen polven notkistua Hänen edessään, joka on kaikkien Herra. Sinun nimessäsi jokainen kirous murtuu, synti ja kuolema ovat jalkojesi alla. Sinun nimessäsi me kumarramme edessäsi, jokainen heimo ja jokainen kieli laulaa.”

Salamaniskussa on mieletön voima. Se voi halkaista kallioita ja kaataa yhdellä iskulla valtavia puita. Ihmiseen osuessaan se voi aiheuttaa esimerkiksi pahoinvointia ja tietynlaista näköalan ja elämän mission kadottamista. Minun Jumalani voima on vielä paljon suurempi, mutta se vaikuttaa toisin. Hän ei sääli vihollisiaan, heidän täytyy paeta, kun ”Juudan Leijona” ärjyy. Vihollisia ei kuitenkaan ole niinkään ihmiset, vaan pimeyden joukot, saatana ja hänen enkelinsä, jotka pitävät ihmisiä kahleissaan. Suurimmatkin linnoitukset, vahvimmatkin valtakunnat sortuvat, kun Hän sanoo sanansa, ja niiden vangit pääsevät vapauteen. Kun Jumala koskettaa ihmistä, siitä ei seuraa pahoinvointia. Hän ei myöskään vie meiltä elämän tarkoitusta, vaan antaa sen. Ei ole suurempaa asiaa, kuin seurata Herraa Jeesusta!

Herra, kun Sinä jyliset, vihollisen leiri on sekaisin.
Viholliset pakenevat, kun kuulevat äänesi.
Kukaan ei kestä edessäsi.
Sinun silmistäsi välähtelee salamoita
kun Sinä kiivastut.

Vahvimmatkin linnoitukset ja kalliot murtuvat.
Mutta me olemme suojassa siipiesi alla.
Sinä levität kätesi
ja suojelet niitä
jotka turvaavat Sinuun.

Halleluja!
Herra Jeesus on saanut voiton!
Sinun jylinäsi saa viholliset pakenemaan
ja vangitut Sinä vapautat.
Sinä olet voittanut, ja pimeyden täytyy väistyä.
Se pakenee edestäsi
ja Sinun valittusi pääsevät vapauteen.

Sinun valtakuntasi on ikuinen valtakunta.
Se kestää, se saa voiton.
Kaikki muut linnoitukset,
ne, joita Sinä et ole rakentanut,
sortuvat ja romahtavat
kun Sinä, Herra, jyliset.
Halleluja!

Kotona jälleen?

2007-07-20T15:12:00.002+03:00

Hei kaikki lukijat! Aiemmista seikkailuistani voi lukea vanhasta osoitteesta www.zuvikukka.blogspot.com. Tästä lähtien uudet kirjoitukset siinä osoitteessa tulevat vain englanniksi, joten jos haluat suomenkielistä infoa tekemisistäni, tämä osoite on sinua varten! Vanhat jutut säilyy siinäkin suomeksi. Olen nauttinut täysin rinnoin suomalaisuudesta tässä viimeiset kaksi viikkoa. Sauna, järvi, makkara, suomenkieli, mustikkametsä... ja ah niin lämpimät ilmat! Viime viikko meni leireillessä, noin 70 6-9-vuotiaan lapsen kanssa Keski-Suomessa Jämsän Himoksella torstaista sunnuntaihin. Mun vastuuna oli ylistyksen vetäminen ja löysin siitä ihan uuden ulottuvuuden, nautin paljon :)! Tällä viikolla olen sit koittanut pääasiassa levätä. Ja nauttia suomalaisuudesta. Tuo kotiajatus on tietenkin vähän ristiriitainen. Sveitsissä ollessani oli yllättävän iso koti-ikävä välillä, mutta sitten palatessani tajusin, että eihän mulla kotia täällä olekaan! On tietenkin kiva tulla vanhempien luokse "kylään", nähdä perhettä, sukulaisia ja ystäviä, ja olen nauttinut siitä. Mutta samalla on välillä turhauttanut se, kun olen tarvinnut sitä ja tätä, ja etsinyt niitä sieltä ja tuolta laatikosta ja kaapista ja kellarista ym, eikä ole oikein paikkaa, mihin laukkunsa siististi purkaisi. Ja sitten niitä laatikoita kellarissa kaivellessani näin myös ne ihanat astiat ja esineet, jotka olisi niin kiva asettaa oman kodin laatikoihin ja pöydille, mutta tiedän että sen unelman toteutumista täytyy lykätä ainakin seuraavat kaksi vuotta. Eikä voi tietää sittenkään varmaksi. Silloin tulee sellainen olo, että olenpa todella "vieras ja muukalainen maan päällä" eikä mulla ole kotia täällä. Samalla se on lohdullistakin, tiedänhän että mulla on koti ylhäällä, jonne saan olla matkalla! Ja sitä ennen hoidella parhaani mukaan Kotini edustustehtäviä täällä väliaikaisessa asumuksessa ollessani. Jees.

Rukoilla voi näinkin :)