Leireilyä ja kummeilua

Takana kaksi lastenleiriä kummipojan kanssa. Voi rakkautta. Teltassa nukkumista ja monia mieleenpainuneita hetkiä ja keskusteluja. Voi rakkautta!

Eilen loppui leiri samassa paikassa, jossa itse kummipoikani iässä opin uimaan ja rakastuin ensi kertaa, kun iso poika katsoi muhun päin ja hymyili... Siellä myös joku isompi tyttö kehui lauluääntäni ruokalaulua laulaessamme, ja opin, että Jeesus on Herra. Nukuin myös parhaan ystäväni kanssa teltassa, jonka olimme nimenneet rämemajaksi (vai olikohan se rämemökki?) ja joka oli kuuma kuin sauna. Sitä oli telttamme tänäkin vuonna - paitsi ensimmäisenä yönä.

Ja taas pakkaamaan, niin kuin kummipoikakin totesi. Sitä se lähetystyöntekijän elämä on. Pakkaamista ja muuttamista. No tällä kertaa ei Tamperetta kauemmas, ja vain viideksi viikoksi...

Nähdään taas, sanoi kummipoika erotessamme. Neljäntoista päivän tai vuoden päästä. Tai kahden. Koita nyt selvitä siitä sitten.

Marjanpoimintaa

Otteita päiväkirjastani 21.8.2005:

Poimin tänään vattuja. Niitä oli paljon, ne oli isoja ja helppo poimia. Poimin 20 minuutissa (enempää ei ollut nyt aikaa) saman määrän, mihin toissapäivänä kului tunti tai puolitoista. Silloin niitä oli vähän ja harvassa, ne oli pieniä ja suuren vaivan ja rämpimisen päässä. Mutta säälistä niitä vattuja kohtaan niitä silloin vain poimin... ettei ne ihan sinne mädäntyisi...

”Näethän, on vainioilla viljaa
Se odottaa kaivaten leikkaajaa.
Työmiestä pientä ja heikkoa
Kutsutaan elonkorjuuseen.”
(Hilja Aaltonen)

Joskus ja jossain paikoin saadaan korjata sitä satoa kerralla paljon, ja vähemmällä vaivallakin ehkä. Mukavissa oloissa, tarvitsematta kovin paljon nähdä vaivaa sen etsimisessä. Silloinkin se on tärkeää ja arvokasta. Se sato ”odottaa kaivaten leikkaajaa”, eikä työmiehiä ole liikaa. Ellei kukaan mene sitä korjaamaan talteen, se menee hukkaan.

Mutta toisissa paikoissa työ voi tuntua epäkiitollisemmalta. Vaikka paljon näkee vaivaa ja kokee vastustusta (niin kuin nokkosia ja horsmia täynnä olevissa vattupaikoissa), satoakin löytää siihen työmäärään nähden vähän ja harvassa. Mutta sekin sato ”odottaa kaivaten leikkaajaa.” Ja ”ellei sitä kukaan tee, se tekemättä jää!”

Kuka tahtoisi mennä sinne, minne ei ole helppo mennä? Sinne, missä ei ole mukavuuksia. Sinne, minne kulkuyhteydet ovat hankalia, ellei melkein mahdottomia. Sinne, missä ei ole tunkua työntekijöistä. Sinne, minne pääseminen vaatii paljon luovuutta ja vaivannäköä - ja sittenkään et voi koota suurta yleisöä, vaan ihmiset ovat harvassa. Sinne, missä kaikki ei ole tuttua ja turvallista. Sinne, missä on liian kylmä tai kuuma, likaista tai pelottavia ötököitä. Sinne, minne meneminen voi olla jopa vaarallista.

Jumala kysyy: ”Kenet minä lähetän? Kuka menee puolestamme?” Onko oma mukavuuteni tärkeämpää kuin sato, joka odottaa kaivaten leikkaajaa – vaikka tiedän, että palkkio on kaiken vaivannäön arvoinen? Välittäisinkö ihmisistä, joiden puolesta Kristus on kuollut?

Yhteisöllisyydestä ja yksinäisyydestä

Otetaanpa viitisenkymmentä erilaista ihmistä ja laitetaan heidät opiskelemaan samaan pieneen oppilaitokseen. Parikymmentä heistä sijoitetaan oppilaitoksen pihapiirissä oleviin asuntoloihin, joissa he voivat (lue: heidän täytyy) jakaa arkensa ja elämänsä varsin tiiviisti toistensa kanssa. Asetetaan vielä koko oppilaitos Suomi-neidon varpaaseen kauaksi kaikesta, lähimmästä taajamastakin (ja kaupasta) noin 10 kilometrin päähän. Annetaan parillekymmenelle opiston opiskelijoista lähetystyöhön ja kulttuurien väliseen kommunikointiin liittyviä opintoja ja pannaan heidät pohtimaan omaa suhdettaan esimerkiksi yksilöllisyyteen ja yhteisöllisyyteen. Tulos: sisäistä kasvamista!



En nauti yleensä kovasti suuressa porukassa hengailusta, varsinkaan jos en tunne toisia porukan jäseniä hyvin. Vaikka olen puhelias ja suhteellisen ulospäin suuntautunut, sellaisissa tilanteissa helposti vetäydyn ja tunnen itseni ulkopuoliseksi. Sen sijaan aika harvoin on tilanteita, jolloin en haluaisi olla tai viettää aikaa läheisimpien ystävieni kanssa, vaikka toki yksin oloakin toisinaan tarvitsen. Tarvitsen yhden tai kaksi läheisempää ystävää, joille voin puhua omista asioistani avoimesti. Se tuntuu vielä korostuvan, kun viime vuodet ovat olleet aika pitkälti matkalaukkuelämää, paikasta toiseen muuttamista, ystävien hyvästelemistä ja uusiin tutustumista. Mutta olen myös huomannut, etteivät kaikki ole samanlaisia kuin minä.

Miten yhteisössä pitäisi elää? Olen oppinut, että tarve puhua omista asioistaan ja valikoida ystäviä persoonallisuuden mukaan liittyy enemmän individualistisen kuin yhteisöllisen kulttuurin piirteisiin. Ei yhteisöllisen kulttuurin kasvatti mieti niin paljon yksilöiden persoonallisuuseroja tai sitä, miltä minusta tuntuu. Tärkeää on yhteisö. Yksilön identiteetti on täysin siihen sidoksissa. Toisaalta ryhmän jäsenellä ei ole myöskään tarvetta pohtia, hyväksytäänkö häntä ryhmässä vai ei. Jos hän kuuluu ryhmään, hän kuuluu siihen. Piste. Jos ei kuulu, se on toinen juttu. Länsimaissa yksilö rakentaa yhteisöä, ja luottamus syntyy hänen omista saavutuksistaan. Idässä ja etelässä yksilö syntyy yhteisöön. Luottamus syntyy ryhmän jäsenyydestä.

En nyt sano, että toinen näistä näkökulmista olisi oikeampi kuin toinen. Molemmissa on etunsa ja ongelmansa. Lähdettyäni Santalasta en voi pitää yhteyttä koko yhteisön kanssa (sitä ei ole enää), vain yksilöiden. Silloin on etuna, että jotkut suhteet ovat läheisempiä – heidän kanssaan varmaan tulee pidettyä yhteyttäkin enemmän.



Jotakin yhteisöajattelustakin on kuitenkin tarttunut. Ystävien jättäminen ja uuteen suuntaan yksin lähteminen ei tunnukaan nyt yhtä vaikealta kuin ennen, vaikka ystäviä onkin ikävä. En ole yksinäinen enkä irrallinen maailmassa, tässäkään tilanteessa. Kuulun yhä niille ihmisille, joiden kanssa elin viime vuodet, ja niille toisille, jotka ovat olleet elämässäni aiemmin. Eikä minun tarvitse miettiä, mitä he minusta ajattelevat. Kuulun heille ja he kuuluvat minulle. Piste.

30 vuotta...

Huhtikuun 18. ja synttäreitä viettämässä Tallinnassa rakkaiden ystävien kanssa (oli heitä enempikin kuin kuvassa :)

Oleellisia asioita?

Oleellisia asioita ei tosiaankaan oo niin paljon kuin voisin kuvitella. Ihmisten arvostus ja elatuksen murheet eivät kuulu niihin. Molemmista mua on kielletty murehtimasta.
Pari päivää sitten Jumala taas muistutti mua asiasta, jota Hän opetti mulle muutama vuosi sitten.

Sillä ei ole merkitystä, mitä toiset ihmiset ajattelevat minusta.
Sillä on merkitystä, mitä minä ajattelen Jumalasta.

Ajattelenko, että Hänellä on asiat käsissään?
Annanko Hänen hallita?
Ajattelenko, että Hän on ylistykseni arvoinen silloinkin kun asiat eivät mene niin kuin odotin?
Ajattelenko, että Hän tietää parhaiten, rakastaa parhaiten ja tekee parhaiten?

Sun nimes korkein on, ylistyksen arvoinen
Mä tahdon laulaa: Niin suuri Hän on!


Ps. Tänään on vappu ja Kartanonneidit kylässä :). Käytiin Hangossa merenrantamilla piknikillä ja kivaa oli!

Extreme-elämää, rentoutumista, surua

Viimeinen yö Sodankylässä.







Sodankylästä bussi toi Tornioon. Täällä pikkusiskon hyvässä hoivassa olen viihtynyt jo muutaman päivän. Ruotsissa tuli käytyä, rajan takana Ikeassa, ja kohta suuntaamme naapurimaata kohti taas (katso hänen blogistaan joitakin kuvia). Uimassakin käytiin ja vietettiin iltaa siskoni kavereiden kanssa tortilloja syöden ja paljon nauraen.

Maanantaiaamuna sain suruviestin. Ystäväni Sanna oli edellisenä iltana yllättäen muuttanut taivaan kotiin. Toissakeväänä kävimme koulua yhdessä Sannan ja Hannun sekä heidän lastensa kanssa Sveitsissä kolme kuukautta. Se oli tärkeää aikaa elämässäni, ja Sanna perheineen oli siihen paljon vaikuttamassa. Opin teiltä paljon sen kautta, miten toimitte yhdessä toistenne ja lastenne kanssa, miten kohtelitte toisia ihmisiä huomaavaisesti, miten selvititte konfliktitilanteita jne. Pitämänne opetustuokiot olivat innostavia ja opin niiden kautta paljon opettamisesta. Luulen, että kaikista esimerkkitunneista juuri teidän pitämänne olivat parhaat. Samoin opin siitä, mitä King's Kids -työ on - ei vain oppituntien, vaan myös teidän kauttanne.



Kun saksankielentaidottomana välillä väsyin saksankieleen huoneessani, oli ihana paeta yhteiselle parvekkeellemme, jossa sain jutella kanssanne suomeksi tai muiden läsnäollessa englanniksi. Sanna, olit minulle kuin sisko. Kuuntelit ongelmiani ja osoitit myötätuntoa ja ymmärtämystä ja rohkaisit. Oli myös ihana käydä kanssanne retkellä järvenrannalla ja maauimalassa. Teistä tuli minulle rakkaita, koko perheestä. Kiitos ystävyydestänne!

Teillä oli paljon unelmia ja tulevaisuudensuunnitelmia, mitä tekisitte yhdessä. Jostain syystä Jumala tahtoi ottaa Sannan jo luokseen kirkkauteen - hän on nyt perillä siellä, minne me kaikki suuntaamme. Jotenkin silti koen, että tämän kautta Jumala voi tehdä vielä enemmän Suomen King's Kids -työssä ja laajemminkin. Hän kylvää siemeniä - ja ellei vehnänjyvä putoa maahan ja kuole, se jää yksin, mutta jos se kuolee, se tuottaa paljon hedelmää.

Kaikista näistä sanoistani huolimatta minulla ei ole vastauksia miksi-kysymyksiin. Mutta ei tarvitsekaan - Jumala tuntee ne. Jumala lohduttakoon sinua Hannu ja tyttöjä, sekä Päiviä ja Penttiä ja Sannan veljiä perheineen!

Näin lähetystyöntekijöitä koulutetaan Lapissa

Yhä odottelen niitä 40 asteen pakkasia!